Me kuuntelimme vaieten. Välinpitämätön Marx kalpeni raivosta ja kuiskasi hampaittensa lomitse murtuvalla ranskankielellään: "C'est pien! nous ferrons!" [Hyvä! Saammepa nähdä!] Mirza antautui myös kokonaan hetken valtaan. Varmasti unohti hän nyt kaiken muun, ja tuntui kuin hänen ajatuksensa sillä hetkellä olisivat olleet painavampia kuin Hamletin kaikki mietelmät yhteensä.
Nähtävästi oli kysymyksessä vain läpikulku, sillä vähitellen eteni melu, kavioiden kopse ja laulu kuuluivat heikommin ja sekottuivat vähitellen humalaköynnösten suhinaan. Sittemmin toi vain jokunen, voimakkaampi tuulenpuuska katkonaisia ääniä korviimme.
— Ne menivät, — kuiskasi Selim.
— Niin.
— Nyt täytyy minunkin lähteä. Te käännytte takaisin La Mareen.
Me jätimme pitkät ja sydämelliset jäähyväiset. Mirza kuivasi kyyneleen silmäkulmastaan, heitti ratsupyssyn olalleen, työnsi lakin kenoon ja poistui verkalleen, hyräillen jotakin sotilaslaulua.
Sitten kääntyi hän vielä kerran katsomaan ja lähetti meille viimeiset jäähyväisensä.
Marx ja minä palasimme äänettöminä La Mareen.
IV.
Kolme päivää myöhemmin lähestyimme La Rochenoiren leiriä. Sydämeni jyskytti kuin vasara, sillä enhän tiennyt, oliko Mirza enää elossakaan. Matkalla sanoin Marxille, miten hänen tuli milloinkin menetellä, ja neuvoin häntä parhaani mukaan. Kelpo poika oli kiintynyt Selimiin kuin veljeensä; hän sanoi, että jos Selim ei enää ole hengissä, ampuu hän La Rochenoiren kuin koiran.