Muutamia päiviä myöhemmin heräsin äkkiä yöllä ja tunsin itseni sairaaksi. Oljet, joilla lepäsin, olivat kosteat. Heti auringon laskettua oli taivas vetäytynyt pilveen ja sitten oli alkanut sataa, eli oikeammin oli puitten lehdille alkanut laskeutua paksua sumua, joka tihkui nyt pisaroina alas vuoteisiimme. Tippumisen ääni kiihoitti hermojani. Tunsin itseäni ahdistavan ja olevani onneton. Kaikki tuntui minusta menevän huonosti. Näin joka päivä Mirzan, mutta en ollut vielä vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Hänen käytöksensä La Rochenoirea kohtaan on minulle käsittämätön. Mistä johtui tuo ystävyys? Selim oli hänen ajutanttinsa, kuinka on selitettävä tämä nopea ja odottamaton virkaylennys? Aavistelin, että viekas ranskalainen oli virittänyt ansan ja leikitteli nyt Mirzan kanssa kuin kissa. Nämä ajatukset tekivät minut levottomaksi. Ja koko ajan loiskivat pisarat herkeämättä, rapisivat lehdiltä lehdille yhä nopeammassa tahdissa. Kuume alkoi nousta, ja aivoni työskentelivät yhä rauhattomammin. Kun ajattelin, että me jäisimme tähän joukkoon, jossa vain petos ja ansat kaikkialla väijyivät, jouduin aivan epätoivoon. Millä kaipuulla ajattelinkaan vakinaista armeijaa, sen ratsastavia rykmenttejä, jotka keskellä valoisaa päivää syöksyivät kuin myrskytuuli vihollista vastaan! Ja me? Meidän täytyi kuin susien samoilla pimeydessä, väijyä metsissä ja pensaikoissa, hyökätä takaapäin vihollistemme kimppuun… Aloin tuntea inhoa tuota elämää kohtaan, ennen kun olin ehtinyt sitä vielä kokeakaan. En voinut nukkua, mutta vaivuin hetkisen kuluttua jonkinlaiseen horrostilaan. Muutamia tunteja kuuntelin pisarain putoamista ja jonkun linnun tai pimeyden hengen ääntä, yksitoikkoista: "to-to, to-to!" Mikähän lintu se mahtoi olla, joka pimeydessä ja sateessa sillä tavalla äänteli? Toisinaan kuvittelin sen joksikin yliluonnolliseksi, kuolemaa ennustavaksi olennoksi.
Sitten aloin nähdä näkyjä. Tumma metsä vetäytyi kaikilta puolin taaksepäin ja muodosti ikäänkuin neljä seinää. Olin olevinani jossakin huoneessa lapsuuteni kodissa. Pöydällä paloi lamppu ja sen ympärillä istuivat isä, äiti ja sisaret. Mutta sitten katosivat nuo olennot ja sijalla näin kaksi tuntematonta tyttöä, jotka selailivat jotakin vanhaa, kuvitettua aikakirjaa. Asetuin heidän taaksensa ja kurkistin kuvaa. Se oli kömpelö, keskiaikainen puupiirros Azincourt'in taistelusta. Alle oli piirretty goottilaisin kirjaimin: "Azincourt'in taistelu". Säpsähdin äkkiä ilman minkäänlaista aihetta, näky katosi, ja taas oli ympärilläni metsä ja pimeys, ja korvissani kaikui vesipisarain loiskina ja toverien raskas hengitys.
Haihduttaakseni näyt mielestäni aloin sanoa itselleni: sinä olet metsässä, palvelet vapaajoukossa, La Rochenoire on päällikkö, Mirza ajutantti, vieressäsi nukkuu Marx… Mutta minua peloitti, en tiedä mikä. Pelkäsin, jotta mieleni teki huutaa apua.
Äkkiä kajahti kimakka vihellys, ja kaikki heräsivät. Päästin helpoituksen huokauksen. Tämä oli ainakin todellisuutta! Sotamiehet hyppäsivät pystyyn, ja neljännestunnin kuluttua olivat rivit järjestyksessä. Luutnantit seisoivat paljastetuin miekoin komppaniainsa edessä ja ilmoittivat kuiskien toisilleen määräyksiä. Tuokion kuluttua ilmestyi La Rochenoire, ja hänen lähestyessään vaikeni surina, jota aina riveistä ja etenkin ranskalaisten riveistä kuuluu. Oli aivan kuin sotilaat olisivat nähneet itse kuoleman lähestyvän.
La Rochenoire tuli Mirzan seuraamana. He kävelivät verkalleen rivejä pitkin. Sotilaat seisoivat suorina kuin aidanseipäät ja tekivät kunniaa. Siellä täällä lausui hän jonkun sanan upseereille. Hetkisen perästä kuului komento ja rivit jakautuivat kahtia… Toinen puoli marssi La Rochenoiren ja Mirzan johdolla oikealle, toinen, johon Marx ja minä kuuluimme, marssi Simonin johdolla suoraan eteenpäin.
Täydellinen pimeys vallitsi vielä. Tummat puuröykkiöt ja juurineen kaatuneet rungot muodostivat mitä salaperäisimpiä kuvioita. Aavemaisuus kuvastui kaikkialla. Me marssimme eteenpäin äänettöminä ja aivan hiljaa. Ajattelevalle ihmiselle on sotapalvelus siinäkin suhteessa epämieluista, ettei tiedä etukäteen, minne milloinkin komennetaan. Käsi kulettaa häntä vain kuin shakkinappulaa, ja sillä hyvä. Niin oli minunkin laitani. Tiesin, että La Rochenoire oli ottanut osaa siihen taisteluun, josta olimme kuulleet melua La Mareen, ja että hän oli kärsinyt tappion. Arvelin senvuoksi, että meidän nyt oli määrä kostaa tuo tappio, mutta minne me olimme matkalla ja kuinka vahvan voiman kanssa joudumme tekemisiin, siitä ei minulla ollut vähintäkään aavistusta.
Hetkisen kuluttua loppui metsä. Yöllistä taivaanrantaa vasten kuvastui kukkula tuulimyllyineen ja lukumäärältään kolmeenkymmeneen nousevine rakennuksineen, joita me varovasti lähestyimme. Tuulimyllyn ikkunasta loisti valoa, ja sen alla häämöitti ratsupyssyynsä nojaavan preussilaisen vahtisotilaan tumma, liikkumaton varjo. Vaikka pensaat estivätkin meitä näkymästä ja me liikuimme mahdollisimman varovasti, kuuli vahtisotilas kuitenkin hiipimisestämme johtuvan rapinan. Wer da? kajahti hiljaisuudessa, ja heti senjälkeen pamahti laukaus; punainen salama välähti pimeydessä.
Silloin kiljaisimme me kuin yhdestä suusta ja syöksyimme suin päin taloja kohti, joista vastattiin heti kivääritulella. Kohta oli taistelu täydessä käynnissä. Marx, minä ja muutamia muita sotilaita riensimme Simonin johdolla juoksujalassa erään tuvan ovelle ja aloimme väkivoimalla pyrkiä sisälle, vihollisen ampuessa ikkunoista ja katoilta. Ovi murtui, ja me säntäsimme sisälle. Saksalaiset ampuivat meitä, mutta osaamatta. Joka puolella oteltiin pyssynperillä, pistimillä ja lopuksi nyrkeillä ja hampailla. Samaan aikaan tunkeutuivat sotilaamme toisiinkin taloihin. Kaikkialla vaikenivat laukaukset ja oteltiin käsikähmässä. Meidän tuvassamme muuttui taistelu pian raivoisaksi temmellykseksi. Rätisten taittuivat ratsupyssyt, pistimet kalskuivat ja taistelevat ähkyivät. Preussilaiset ja ranskalaiset temmelsivät lattialla toinen toistensa päällä, kiskoivat toisiaan tukasta ja purivat. Muuan kookas preussilainen tarttui Marxia kurkkuun ja molemmat kaatuivat lattialle, mutta Marx, joka oli voimakas kuin härkä, pääsi heti päälle, asetti polvensa vihollisen rinnalle ja alkoi kohlia hänen päätänsä kivistä lattiaa vasten. Samassa heittäytyi toinen preussilainen hänen päällensä. Minä aijoin kiirehtiä Marxille avuksi, mutta sain iskun rintaani ja kaaduin pitkin pituuttani uunin viereen, jossa paloi vielä tuli.
Kuinka kauan siinä makasin, en tiedä. Tultuani jälleen tuntoihini en ensi aluksi voinut liikuttaa jäsentäkään. Tupa oli tyhjä, ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Tuli oli uunissa sammunut. Ankarain ponnistusten jälkeen sain käännetyksi kasvoni lattiaa vasten ja kohottauduin hiukan kyynäspäilleni. Ensimäinen, jonka kalpeassa valaistuksessa näin, oli Simonin ruumis, joka ammolla suin ja julmasti irvistäen lepäsi vieressäni. Sitten pyörryin uudestaan. Toinen heräämiseni oli jo paljon miellyttävämpi. Lepäsin vuoteessa enkä lattialla. Ensiksi näin Mirzan kauniit, huolestuneet kasvot kumartuneena ylitseni.
— Sinäkö siinä? — kysyin minä.