— Minä, — vastasi hän iloisesti, — olin hieman peloissani sinusta, mutta huomaankin, ettei mitään vaaraa olekaan.
Itse asiassa tunsin itseni aivan terveeksi.
Rintaani sattunut isku oli saattanut minut tunnottomaksi, mutta ei vahingoittanut minua mitenkään. Hengitin taas vapaasti ja kivutta.
Minulla ei ollut sentään vähintäkään halua nousta ylös, tyydyin vain katselemaan ympärilleni. Huomasin olevani samassa huoneessa, missä toissapäivänä tai eilen tappelimme. Kaikkialla näkyi taistelun jälkiä: ikkunaruudut olivat sirpaleina, uuni puoleksi revitty, seinillä veripilkkuja, lattialla muurinsaven siruja, mutta ei ainoatakaan ruumista. Avonaisista ikkunoista paistoi aurinko sisälle, ja ankarat tuulenpuuskat nostivat savua kytevästä takasta, joka taas alkoi hehkua. Väkevä katku tunkeutui sieramiin.
— Kuinka kauan olen oikeastaan nukkunut? — kysyin Selimiltä.
— Kokonaisen vuorokauden — ja kuin tukki.
— Ja sinä et ole haavoittunut?
— Sain vain pienen naarmun.
Hän kääri ylös paidan hihan ja ojensi marmorivalkean käsivartensa, jossa näkyi pitkä punainen nirhama ja siniset hampaan jälet.
— Nämä saksalaiset eivät sentään anna teurastaa itseään kuin lampaat.