Keskilattialla oli matala selkänojaton sohva, ja sillä lepäsi ruumis hurstin peittämänä, niin että jäykistyneet kasvot vain näkyivät.
Molemmin puolin kuolleen päänalusta paloi kynttilä. Jalkopäähän oli mustiinpuettu nainen polvistunut, painaen otsaansa sohvan käsinojaan, kädet ristissä päälaella.
Astuessani sisään nousi hän ylös. Tunsin hänet Lydiaksi. Hän näytti kalpealta ja valvoneelta, väsyneeltä ja melkein kivettyneeltä, mutta ei itkeneeltä.
— Mademoiselle Lydia! — huudahdin hillitysti.
Hän lähestyi minua varpaillaan, ikäänkuin peläten häiritsevänsä kuolleen lepoa, ja kuiskasi:
— Hän on kuollut!
Sitten nojasi hän päänsä olkaani vasten. Kyyneleetön nyyhkytys puhkesi hänen rinnastaan.
Vasta silloin johtui mieleeni, että kuollut ehkä olikin ukko La Grange.
Menin nopeasti sohvan luo ja kohotin hurstia. Kalma hengähti vastaani.
Kynttiläin keltainen valo lankesi sinervänkalpeille kasvoille.
Kasvot olivat — Selim Mirzan.