— Missä ovat saaliit? Missä vangit? Missä päälliköiden päät? Missä voitto? kysyi hän käheästi.
Chmielnicki hyppäsi pystyyn.
— Tuolla! vastasi hän kovalla äänellä, viitaten puolalaisten leiriin päin.
— Lähde sinne! karjaisi Tuhaj-bej. — Ja jollet lähde, niin minä lähetän sinut nuorasta talutettuna Krimiin.
— Lähden, sanoi Chmielnicki, — lähden vielä tänään. Otan saalista ja vankeja. Mutta tee sinä tili khanille, sillä sinä tahdot saalista ja vältät taistelua.
— Koira! ulvoi Tuhaj-bej, — sinä tuhoat khanin sotajoukon.
Ja he seisoivat hetkisen vastatusten, sieraimet vihasta läähättäen.
Ensinnä tyyntyi Chmielnicki.
— Rauhoitu, Tuhaj-bej, sanoi hän. — Sadetulva keskeytti taistelun, kun Krzeczowski oli murtanut rakuunoiden rivit. Minä tunnen heidät, huomenna he jo taistelevat vähemmällä raivolla ja arokin pehmenee, joten husaarit vajoavat. Huomenna he kaikki ovat meidän käsissämme.
— Sinäpä sen sanoit, murisi Tuhaj-bej.
— Ja pidän myös sanani. Tuhaj-bej, ystäväni, khani on lähettänyt sinut avukseni eikä turmiokseni.