Heittokeihäs vaipui verkalleen ruhtinattaren kädestä. Hetken perästä se kolahtaen putosi permannolle.
— Valitkaa, toisti Skrzetuski. — Joko rauha tai sota.
— Onpa onni, sanoi ruhtinatar jo leppeämmin, — että Bohun lähti haukkoineen metsästämään. Hän ei tahtonut nähdä teitä, sillä hän epäili teitä jo eilen. Muuten ei tämä olisi loppunut ilman verenvuodatusta.
— Arvoisa rouva, en minäkään kanna sapelia vain painona vyössäni.
— Ajatelkaa nyt sentään, hyvä herra, sopiiko kohteliaan kavaljeerin ensin tulla ystävällisesti taloon ja sitte ruveta ahdistamaan ihmisiä tällä tavalla sekä tahtomaan tyttöä väkivallalla aivan kuin mistäkin turkkilaisesta vankeudesta.
— Sitäpä se juuri onkin. Pitihän hänet vasten hänen tahtoansa myytämän alhaissukuiselle miehelle.
— Älkää sanoko sitä Bohunista, sillä vaikka hän onkin vanhempiensa puolesta tuntematon mies, niin on hän erinomainen sotilas, mainio ritari, meille lapsesta asti tuttu ja kuin sukulainen talossamme. Hänelle merkitsee tytön vieminen samaa kuin pistos hänen rintaansa.
— Arvoisa rouva, minun täytyy nyt lähteä. Suokaa siis anteeksi, että kerran vielä toistan: valitkaa!
Ruhtinatar kääntyi poikiensa puoleen:
— Mitäs te, pojat, sanotte tämän kavaljeerin nöyrään pyyntöön?