— Herra ruhtinas, sanoi hän, — jaksavatko teidän sotamiehenne todella Machnowkaan asti? Näen nimittäin, että he ovat kauhean väsyksissä ja tie on pitkä.
— Älkää sillä vaivatko päätänne. He menevät taisteluun kuin juhlaan.
— Kyllä minä sen näen — tuimaa väkeä. Mutta minunkin väkeni on matkasta väsyksissä.
— Mutta itsehän juuri sanoitte: periculum in mora.
— Aivan niin, mutta voisimmehan levätä yön. Me tulemme aina
Chmielnickin naapuruudesta asti.
— Herra vojevoda, me tulemme Lubniesta, Dnieperin takaa.
— Me olemme koko päivän olleet matkalla.
— Me koko kuukauden.
Sen sanottuaan lähti ruhtinas tuvasta, itse persoonallisesti valvoakseen marssijärjestystä, mutta vojevoda jäi tuijottamaan alituomariin, herra Krzysztofiin. Hän löi kämmenet polviaan vastaan ja sanoi:
— Kas siinä sen nyt sai. Jollei tässä Jumala armahda, niin tappavat minut vielä nälkään. Nyt saamme totisesti kylpeä kiehuvassa vedessä. Minä tulen pyytämään apua ja luulen, että niin suurien rasitusten jälkeen toki lähdetään liikkeelle vasta kahden tai kolmen päivän perästä, ja täällä ei anneta hengen lepoa! Hiisi heidät vieköön. Kannustimen hihna on hangannut jalkaani, kun tuo pahuksen poika pani sen niin huonosti, ja vatsani kurisee. Piru heidät vieköön! Machnowka on Machnowka, mutta vatsa on vatsa. Olen vanha soturi ja nähnyt sotaa paljon enemmän kuin he, mutten ikinä tällaista hoppua. Pirujahan ne ovat eivätkä ihmisiä. Eivät nuku eivätkä syö, tappelevat vain. Jumaliste, varmaan eivät ne syökään koskaan. Näittekö, herra Krzysztof, nuo rykmentinpäälliköt, eivätkö ne nyt ole aivan kuin haamuja?