— Totta tosiaan, tämä alkaa käydä ylivoimaiseksi. Täytyykö minun todella toimia aivan yksin, ja sensijaan että minua autettaisiin, saan vielä osakseni vastuksia. Olisinhan minä voinut mennä maatiloilleni, vaikkapa aina Sandomiriin asti ja istua siellä rauhassa. Mutta mistäpä muusta syystä tämän tein, jollen rakkaudesta isänmaahan? Ja kas tässä nyt palkinto vaivoista, omaisuuden menetyksestä, verestä…
Ruhtinas puhui tyynesti, mutta hänen äänessään värisi sellainen katkeruus ja tuska, että sääli valtasi kaikkien sydämet. Vanhat päälliköt, veteraanit Putywlin, Starecin, Kumejkin taisteluista ja nuoret voittajat viime sodasta katselivat häntä sanomattoman huolestuneina, sillä he tiesivät, mitä raskasta taistelua tuo rautainen mies käy itsensä kanssa, kuinka hirveästi hänen ylpeytensä mahtaa kärsiä niistä nöyryytyksistä, jotka ovat vyöryneet hänen ylitseen. Hänen, ruhtinaan Jumalan armosta, hänen, Vähävenäjän vojevodan ja valtakunnan senaattorin, hänen täytyi väistyä tuollaisten Chmielnickien ja Krywonosien tieltä. Hänen, joka oli melkein hallitsija ja joka vielä äsken oli ottanut vastaan vieraiden hallitsijoiden lähettiläitä, hänen täytyi peräytyä kunnian kentältä sulkeutuakseen johonkin pieneen linnaan odottamaan tulosta sodasta, jota toiset johtaisivat, tai nöyryyttävistä sovitteluista. Hänen, joka oli luotu suuria tehtäviä varten, hänen jossa oli voimaa kukistamaan kapinoitsijat, hänen täytyi nyt tuntea voimattomuutta!
Koko hänen olennossaan kuvastui tällä hetkellä kärsimys ja vaiva. Hän oli paljon laihtunut, silmät olivat vaipuneet syvälle, hiukset, mustat kuin korpin siipi, alkoivat harmaantua. Mutta eräänlainen suuri traagillinen lepo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, sillä ylpeys kielsi häntä ilmaisemasta kärsimystään.
— Haa, tapahtukoon vain niin, sanoi hän. — Me näytämme tuolle kiittämättömälle isänmaalle, ettemme kykene yksin taistelemaan sen puolesta, vaan kaatumaankin. Olisin todella mieluummin kuollut kunniakkaammalla kuolemalla, nimittäin todellisessa sodassa eikä tällaisessa talonpoikaismelskeessä. Mutta se on kuin onkin nyt mahdotonta.
— Herra ruhtinas, keskeytti hänet Kiowan vojevoda, — älkää puhuko kuolemasta, sillä vaikka tosin emme tiedä mitä Jumala on kullekin meistä määrännyt, niin voi sen tuloon kuitenkin vielä olla pitkältä. Minä ihailen teidän ruhtinaallisen armonne sotaneroa ja ritarillista uljuutta, mutten silti voi soimata sijaiskuningasta, kansleria enkä ylipäällikönsijaista, jos he neuvotteluilla koettavat ehkäistä tätä sisällistä sotaa. Sillä veljesverihän siinä vuotaa ja kuka tulee käyttämään hyväkseen tätä molemminpuolista vimmaa, jollei ulkonainen vihollinen.
Ruhtinas katseli kauvan vojevodaa silmiin ja lausui vihdoin tiukasti:
— Osoittakaa voitetuille armoa ja he ottavat sen vastaan kiitollisuudella ja muistelevat sitä, mutta voittajilta saatte osaksenne vain ylenkatsetta. Suokoon Jumala, ettei kukaan milloinkaan olisi tehnyt vääryyttä tälle rahvaalle. Mutta kun kapina kerran on syttynyt liekkiin, niin on se sammutettava, eikä neuvotteluilla, vaan verellä. Muuten tulee meille häpeä ja tuho…
— Pikemmin on tuhoksi, jos ominpäin edelleen käymme sotaa, vastasi vojevoda.
— Merkitseekö tämä, ettette enään lähde mukaamme?
— Herra ruhtinas, otan Jumalan todistajakseni, ettei se tapahdu pahansuopuudesta teitä kohtaan, mutta omatunto kieltää minua panemasta miehiäni alttiiksi selvälle kuolemalle. Onhan heidän verensä kallis ja voidaanhan se vielä vuodattaa valtakunnan hyväksi.