Ruhtinas vaikeni. Hetken perästä kääntyi hän päälliköittensä puoleen.
— Te, vanhat toverit, ettehän te jätä minua, ettehän?
Nämä sanat kuullessaan heittäytyivät vanhat päälliköt kuin saman voiman ja tahdon pakoittamina maahan ruhtinaan eteen. Toiset suutelivat hänen vaatteitansa, toiset syleilivät hänen polviaan, toiset huusivat ja ojentelivat käsiänsä.
— Me pysymme luonasi viimeiseen hengenvetoomme, viimeiseen veripisaraamme asti.
— Johda meitä, johda, me palvelemme sinua ilman palkkaa!
— Herra ruhtinas, salli minunkin kuolla luonasi! huusi nuori herra
Aksak, posket hehkuen kuin neitosella.
Tämän nähdessään heltyi Kiowan vojevodakin. Ruhtinas astui nyt toisen luota toisen luo, painoi jokaisen pään rintaansa vastaan ja kiitti. Suuri innostus oli vallannut vanhat ja nuoret, soturien silmistä sinkoili kipunoita ja vähänpäästä tarttuivat kädet sapeleihin.
— Teidän kanssanne tahdon elää, teidän kanssanne kuolla, lausui ruhtinas.
— Me voitamme! huusivat upseerit — Krywonosia vastaan, Polonneen! Ken tahtoo, se jättäköön meidät. Tulemme toimeen ilman apuakin, emme tahdo jakaa kunniaa enempää kuin kuolemaakaan toisten kanssa.
— Hyvät herrat, vastasi ruhtinas, — minun tahtoni on, että ennenkuin marssimme Krywonosia vastaan nautimme lepoa, vaikkapa lyhyttäkin, jotta saisimme takaisin voimamme. Kolmatta kuukautta olemmekin melkein yhtämittaa istuneet hevosen selässä. Vaivoista, valvomisesta ja vastuksesta olemme jo muuttumaisillamme luurangoiksi. Ratsuja meillä ei ole, jalkaväkemme kulkee paljasjaloin. Lähdemme siis Zbaraziin. Siellä saamme ravintoa ja lepäämme, ehkäpä siellä tulee sotamiehiäkin lisää ja uusin voimin ryntäämme sitte tuleen.