— Milloin teidän ruhtinaallinen armonne käskee lähteä liikkeelle? kysyi vanha Zacwilichowski.
— Viipymättä, vanha soturi, viipymättä. Sitte kääntyi ruhtinas vojevodan puoleen.
— Ja minne teidän armonne aikoo lähteä?
— Glinianyyn, sillä olen saanut kuulla, että sinne kokoontuu sotaväkeä.
— Siinä tapauksessa saatamme teidät, kunnes pääsette rauhalliselle seudulle, jottei teille sattuisi mitään vaaraa.
Vojevoda ei vastannut, sillä hänen oli ilkeä olla. Hän jättää ruhtinaan ja ruhtinas osoittaa hänelle vielä huolenpitoa ja aikoo saattaa häntä. Olivatko ruhtinaan sanat ehkä ivaa, sitä ei vojevoda tietänyt. Kuitenkaan ei hän luopunut aikomuksestaan ja ruhtinaan päälliköt katselivat häntä yhä nurjemmin. Selvää oli, että jokaisessa muussa sotajoukossa, sotajoukossa missä olisi vallinnut huonompi kuri, häntä vastaan olisi noussut kapina.
Vojevoda kumarsi ja lähti. Myöskin päälliköt hajaantuivat kukin lippukuntansa luo järjestääkseen niitä marssia varten. Ainoastaan Skrzetuski jäi kahden ruhtinaan kanssa.
— Millaisia sotamiehiä noissa lippukunnissa oli? kysyi ruhtinas.
— Niin erinomaisia, ettei parempia voi ajatella. Rakuunat ovat harjoitetut saksalaiseen malliin ja jalkakaartissa on pelkkiä kolmenkymmenvuotisen sodan veteraaneja. Kun heidät näin, luulin edessäni näkeväni roomalaisia triariuksia.
— Onko niitä paljonkin?