Ja taasen välähteli hänen päässään ajatuksia, nopeita kuin tatarilaisnuolet.
— Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee? Jeesus Maaria, olenko minä joutunut vangiksi?
Ja kylmät hikipisarat tulivat hänen otsalleen. Nähtävästi oli hänen päänsä ympärille nyt kiedottu jotakin, aivan samalla tavalla kuin hän kerran oli kietonut viitan Bohunin ympärille. Paino jonka hän tunsi olkapäällään, oli varmaan kasakan koura. Mutta miksei häntä sitte viedä pois tai tapeta, miksi hän pysyy paikallaan?
— Päästä irti, moukka, huusi hän vihdoin kähisten. Äänettömyys.
— Päästä irti, moukka, minä säästän sinun henkesi. Ei mitään vastausta.
Herra Zagloba kannusti vielä kerran hevostaan, mutta yhtä tuloksettomasti. Kannustettu hevonen ponnisti jalkansa maahan ja jäi paikoilleen.
Silloin valtasi suuttumus onnettoman vangin. Hän tempasi puukon tupesta vatsansa kohdalta ja antoi taaksensa hirmuisen iskun.
Puukko halkaisi kuitenkin vain ilmaa. Silloin Zagloba molemmin käsin tarttui verhoon joka oli kiedottu hänen päänsä ympärille ja repäisi sen silmänräpäyksessä auki.
— Mitä tämä on?
Ei ainoatakaan haidamakia! Ympärillä on aivan autiota, vain kaukaa näkyy savun keskeltä Wolodyjowskin kiitävät punaiset rakuunat ja muutaman sadan askeleen päässä välkkyvät husaarien haarniskat, näiden ajaessa takaa vielä hävittämättömiä vihollisten jäännöksiä ja kääntäen niitä kentältä lammikolle päin.