Rahvaan aallot olivat jo päässeet tokeiden syrjälle, jopa pian niiden ylikin ja tulvivat tulvimistaan siihen puoliympyrään, jonka Jeremin sotajoukot olivat jättäneet tyhjäksi. Äkkiä alkoi Osinskin piiloon kätketty jalkaväki sivulta päin ampua kasakkoja, Wurcelin tykit pölläyttelivät tulemaan pitkiä savusolmuja, maa tärisi ja jymisi ja taistelu alkoi pitkin koko linjaa. Savu verhosi pian Sluczin rannat, lammen, tokeet ja itse kentän, ei enään näkynyt mitään. Vain välistä välähtivät rakuunoiden punaiset värit näkyviin, välistä vilahtelivat lentävien kypärien harjat, ja koko savupilvi oli yhtenä ainoana kuhinana. Kaupungissa soivat kaikki kirkonkellot ja niiden surullinen valitus sekaantui tykkien matalaan jyminään. Vankkurileiristä tulvi tokeille yhä uusia joukkoja.
Ne taas, jotka jo olivat päässeet tokeiden yli ja saapuneet toiselle rannalle, vetäytyivät silmänräpäyksessä pitkäksi linjaksi ja hyökkäsivät vimmatusti ruhtinaan lippukuntia vastaan. Taistelu leveni lammikon toisesta päästä aina joen käänteeseen ja suoperäisille niityille asti, jotka silloin vallitsevan sateisen kesän vaikutuksesta olivat veden vallassa.
Rahvaalla ja suistolaisilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin voittaa tai tuhoutua, sillä heidän takanansa oli vesi, jota kohden ruhtinaan jalka- ja ratsuväen rynnäköt lakkaamatta tunkivat heitä.
Husaarien karauttaessa eteenpäin ratsasti herra Zagloba, vaikka hänellä olikin hengenahdistus ja vaikkei hän pitänytkään tungoksesta, muiden mukana — eihän hän juuri saattanut menetellä toisin, sillä olisihan hän muuten joutunut tallattavaksi. Hän kiidätti nyt eteenpäin silmät suljettuina ja ajatukset hänen päässään lentelivät salaman nopeudella. "Tässä ei auta oveluus, ei, ei, vaan tyhmä voittaa pelin ja viisas joutuu tappiolle!" Sitte hänet valtasi suuttumus sotaan, kasakkoihin, husaareihin ja ihan kaikkeen maailmassa. Hän alkoi kirota ja rukoilla. Ilma suhisi hänen korvissaan, ehkäisten hengitystä. Yhtäkkiä oli hänen hevosensa työntynyt jotakin vastaan, hän tunsi tenän, avasi silmänsä ja näki kuin näkikin jotakin: siinä oli viikatteita, sapeleja, varstoja, joukko ahavoituneita kasvoja, silmiä, viiksiä… Mitä olikaan tämä kaikki, joka vapisi, hyppi ja raivosi? Silloin valtasi hänetkin vimma, häntä suututtivat nuo viholliset, jotka eivät olleet lähteneet hiiteen, vaan lentäneet suoraan hänen silmilleen ja pakoittaneet hänet taisteluun. Koska kerran tahdotte, niin saatte! ajatteli hän ja huitoi joka taholle. Milloin iski hän tyhjään ilmaan, milloin taas hän tunsi, että sapelin terä vajoaa johonkin pehmeään, ja samalla hän tajusi, että vielä elää ja tämä tyynnytti häntä suuresti. Lyö, surmaa! mylvi hän kuin aarniohärkä. Vihdoin nuo raivoisat kasvot katosivat hänen silmistään ja hän näki vain joukon olkapäitä ja lakinpohjia. Huudot ympärillä olivat suorastaan särkemäisillään häneltä korvat.
— Pakenevatko ne? välähti hänen mielessään. — Aivan niin! Silloin hänen rohkeutensa paisui ilman määrää. — Ryövärit, näinkö te nyt luulette olevanne aatelia?
Ja hän karautti keskelle pakenevia, sivuutti useita ja sekaantui tiheämpään rytäkköön, jossa hän jo hiukan tyyntyneempänä alkoi toimintansa. Hänen toverinsa olivat sillävälin tunkeneet suistolaiset Sluczin rannoille, jotka kasvoivat tiheää metsää, ja ajoivat heitä nyt rantaa pitkin tokeille, ottamatta vangiksi ketään, koskei siihen ollut aikaa.
Yhtäkkiä tunsi herra Zagloba, että hänen hevosensa nousee pystyyn ja samalla putosi hänen päälleen jotakin raskasta, joka asettui hänen päänsä ympärille niin että hän joutui täydellisen pimeyden valtaan.
— Pelastakaa, hyvät herrat! huusi hän, kannustaen hevostaan.
Mutta ratsu, joka nähtävästi oli uupunut ajajansa painon alla, vain ähkyi ja pysyi paikallaan.
Herra Zagloba kuuli kirkunaa, ohitse kiitävien ratsastajien huutoja, sitte hälveni koko myrsky ja hänen ympärillään oli verraten hiljaista.