Nyt nosti herra Longinus hänet satulasta ja ennenkuin katselijat tiesivätkään mitä oli tapahtunut, oli hän heittänyt hänet omaan satulaansa ja karautti täyttä laukkaa väkensä luo.
— Eläköön! huusivat Wisniowieckin soturit.
— Kuolkoon! vastasivat zaporogilaiset. Ja hämääntymättä johtajansa tuhosta syöksyivät he nyt entistä vimmatummin vihollisensa kimppuun. Alkoi kauhea mellakka, joka ahtaudessa kiihtymistään kiihtyi. Varmaan olisivat kasakat urheudestaan huolimatta joutuneet häviölle, heidän vastustajansa kun miekkailussa olivat taitavammat, jollei Krywonosin leiristä samassa olisi alkanut kuulua torventoitotuksia, jotka kutsuivat kasakat takaisin. Nämä peräytyivät heti, mutta vastustajat pysähtyivät hetkeksi paikalleen merkiksi siitä, että taistelukenttä oli jäänyt heidän haltuunsa, ja palasivat vasta sitte, hekin, omiensa luo. Nyt tyhjentyivät tokeet, niille jäi vain miesten ja hevosten ruumiita ikäänkuin pantiksi tulevaisuuden varalle. Kuoleman tie kulki mustana molempien sotajoukkojen välillä. Vain kevyt tuulenhenki rypytti järven sileää pintaa ja humisi pajujen lehdissä rannalla.
Sillävälin olivat Krywonosin rykmentit lähteneet liikkeelle, marssiessaan välähdellen kuin mitkäkin kottaraisten ja korppien parvet. Ensinnä kulki rahvas, sen jäljessä, epäsäännöllisissä riveissä, zaporogilaisten jalkajoukko ja ratsusotilaat, sitte tatarijoukot ja kasakkatykistö, kaikki vailla mitään järjestystä. Ne työntäytyivät sekamelskassa eteenpäin, koettaen tavattoman lukumääränsä voimalla vallata tokeet ja sitte tulvana vyörytä ruhtinaan sotaväen yli. Villi Krywonos uskoi nyrkkiin ja sapeliin eikä sotataitoon, senpätähden hän työnsi koko voimansa yhtaikaa hyökkäykseen ja käski taempien rykmenttien väkisin pakoittaa etumaiset rynnäkköön. Kanuunankuulat alkoivat ikäänkuin villien joutsenten ja kuikkien tavoin läiskiä vettä vastaan. Pitkän välimatkan takia saamatta aikaan vahinkoa ruhtinaan sotajoukoissa, jotka olivat asetetut neliöihin lammen toiselle rannalle, vyöryi ihmistulva tokeiden yli, käyden esteettä eteenpäin. Saavuttuaan joelle haki osa tuota vyöryvää ihmisaaltoa pääsyä sen yli, mutta palasi jälleen tokeelle, kun ei löytänyt. Ja zaporogilaiset tulivat ahdettuina niin tiheään rykelmään, että ratsain olisi voinut ajaa heidän paitansa myöten, kuten Osinski myöhemmin sanoi. Ja he peittivät tokeet niin kokonaan, ettei jäänyt vaaksankaan vertaa vapaata alaa.
Jeremi katseli tätä kaikkea ylemmältä rannalta, hän rypisteli kulmakarvojaan ja hänen silmistään sinkoili salamoja noita laumoja kohden. Nähdessään epäjärjestyksen ja tungoksen joukosta Krywonosin sanoi hän eversti Machnickille:
— Vihollinen näkyy ryhtyvän taistelemaan kanssamme moukkien tavalla ja kulkevan sotataidosta välittämättä kuin ajojahdissa, mutta meidän luoksemme hän ei tule pääsemään.
Krywonosin väki oli kuitenkin ikäänkuin uhmaten ruhtinaan äsken lausumia sanoja jo päässyt puoliväliin tokeita ja siihen hämmästyneenä pysähtynyt. Ruhtinaan sotajoukkojen äänettömyys oli sen kokonaan ällistyttänyt. Mutta juuri samassa hetkessä alkoivat nämä sotajoukot liikkua ja — vetäytyivät taaksepäin, jättäen itsensä ja tokeiden välille laajan puoliympyrän tilaa, josta oli tuleva taistelukenttä.
Senjälkeen sijoittautui Koryckin jalkaväki hajalleen, verhoten Wurcelin tykkien tokeille päin käännetyt kidat, ja taas siinä kolkassa, jonka Slucz ja tokeet muodostivat, välkkyivät rannan viidakossa Osinskin saksalaisten musketit. Asiantuntija voi jo edeltäpäin päättää kenen puolelle voitto oli kallistuva, vain sellainen hurjapää kuin Krywonos saattoi tällaisissa olosuhteissa ryhtyä taisteluun. Wisniowiecki taisi, jos tahtoi, ehkäistä häneltä pääsön lammikon yli, ja silloin oli hänen mahdoton koko armeijallansa sitä saavuttaa. Ruhtinas oli päättänyt tahallaan päästää osan hänen väestään tokeiden yli, sitte ympäröidäkseen ja tuhotakseen sen. Suuri sotapäällikkö käytti hyväkseen vihollisen sokeutta. Tämä ei ottanut lukuun edes sitä seikkaa, että hän saattoi päästä toisella rannalla taistelevan väkensä avuksi vain kapeaa kujaa pitkin, josta oli mahdoton kerrallaan lähettää isompia osastoja. Sotaan tottuneet katselivatkin ylen hämmästyneinä Krywonosin hullua yritystä, johon ei mikään häntä pakoittanut.
Vain kunnian- ja verenhimo tuntuivat olevan pakoittamassa häntä. Hurjapää oli näet saanut tietää, että Chmielnicki, huolimatta Krywonosin johdossa olevien joukkojen mieslukuisesta ylivoimasta, pelkäsi joutuvansa häviölle taistelussa Jeremin kanssa ja että hän sentähden oli koko armeijoineen tulossa hänen avukseen. Hänelle oli tullut käsky, ettei pidä ryhtyä taisteluun, mutta juuri siksi oli Krywonos päättänyt ryhtyä siihen ja hätäillyt.
Valloitettuaan, Polonnen oli hän päässyt veren makuun ja kiiruhti nyt eteenpäin. Jos hän tässä kadottaakin puolet väestään, niin vähät siitä. Lopun antaa hän tulvana vyöryä ruhtinaan vähentyneitä joukkoja vastaan ja tuhoaa ne. Jeremin pään tuo hän lahjaksi Chmielnickille.