Mutta Wierszul ei ollut kuollut, vaikka hän kyllä oli kaatunut hevosensa kanssa. Jättiläiskokoinen Puljan, ruhtinas Jeremin entinen kasakka, joka nyt oli alipäällikkönä Krywonosilla, oli syössyt molemmat kumoon. Tämä Puljan oli kuuluisa ärsytystaistelija ja otti aina osaa tähän leikkiin. Hän oli niin väkevä, että hän saattoi yhtaikaa taivuttaa kaksi hevosenkenkää ja häntä pidettiinkin kaksintaistelussa voittamattomana. Syöstyään kumoon Wierszulin, hyökkäsi hän oivallisen Kuroszlachcicz nimisen upseerin kimppuun ja iski hänet hirveällä tavalla kahtia melkein satulaan saakka. Toiset peräytyivät kauhistuneina, mutta nähdessään kasakan viime iskun käänsi herra Longinus inflantilaisen ratsunsa Puljania kohden.
— Saat surmasi! huusi Puljan, nähdessään uhkarohkean miehen.
— Mitäs sille sitte voi, vastasi herra Podbipienta, korottaen sapelinsa.
Hän ei kuitenkaan tällä kertaa käyttänyt kuuluisaa zerwikapturia, kallonhalkaisijaansa, sillä se oli määrätty paljon suurempiin tarkoituksiin kuin kaksintaistelu. Sen oli hän jättänyt uskollisen palvelijapoikansa käsiin rivissä ja oli hänellä vain kevyt Stefan Batoryn aikainen sapeli, jossa oli sinertävä, kullalla kirjailtu terä. Puljan kesti ensimäisen iskun, vaikka hän heti huomasikin joutuneensa tekemisiin aikamoisen taistelijan kanssa ja vaikka sapeli aivan vapisi hänen kourassaan Hän kesti vielä toisen ja kolmannenkin iskun, mutta senjälkeen hän joko lienee huomannut vastustajansa itseään taitavammaksi miekkailijaksi, tai tahtoi hän molempien sotajoukkojen nähden komeilla kauhealla voimallaan, tai pelkäsi hän, että tuo mahdoton raavas, herra Longinus, saa hänet työnnetyksi tokeiden syrjältä veteen — joka tapauksessa hän nyt, torjuttuaan viimeisen iskun, kannusti hevosensa herra Longinuksen hevosen rinnalle ja tarttui väkevillä käsillään kiinni liettualaiseen.
Ja niin olivat he nyt kiinni toisissaan kuin kaksi karhua, jotka kiiman aikana taistelevat naaraasta. He kietoutuivat toistensa ympäri kuin kaksi honkaa, jotka ovat kasvaneet samasta kannosta ja litistyvät vastatusten, muodostaen melkein yhden puun.
Kaikki katselivat vaieten ja henkeään pidättäen taistelua, jonka suorittajista kumpaakin oman väkensä joukossa pidettiin väkevimpänä miehenä. Taistelijat olivat todella kasvaneet yhteen ikäänkuin yhdeksi ruumiiksi, sillä pitkän aikaa pysyivät he liikkumattomina. Ja vain heidän kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja vain heidän pullistuneista otsasuonistaan ja luokiksi taivutetuista selistään saattoi hirvittävän tyyneyden alta huomata, että kummankin hartiat yli-inhimillisellä ponnistuksella pusersivat toisiaan.
Vihdoin alkoi kumpikin miehistä läähättää ja vähitellen kävivät siitä herra Longinuksen kasvot entistäkin punaisemmiksi, mutta kasakan kasvot yhä sinisemmiksi. Kului vielä hetki. Katselijoiden levottomuus kasvoi kasvamistaan. Yhtäkkiä katkaisi hiljaisuuden kumea, esiinpusertunut ääni:
— Päästä…
— En… veliseni…, vastasi toinen ääni.
Vielä hetkinen. Silloin kuului hirveä rusahdus ja ähkinä ikäänkuin maan alta. Puljanin suusta syöksyi ilmaan tumma verisuihku ja hänen päänsä retkahti olkapäälle.