Maailma musteni herra Wolodyjowskin silmissä, kun hän kuuli tämän herjauksen. Samassa silmänräpäyksessä kannusti hän ratsunsa zaporogilaista vastaan.
Jo kaukaa tunsi hänet herra Skrzetuski, joka husaareineen seisoi oikealla siivellä. Hän huusi Zagloballe:
— Nyt lentää Wolodyjowski eteenpäin. Se on Wolodyjowski, katsokaahan toki, tuolla, tuolla!
— Kyllä minä näen, huusi herra Zagloba. — Hän onkin jo perillä. Jo tappelevat. Yks, kaks! Enempi vain sitä sorttia! Nyt näen jo kaikki tyynni. Ohoh, jokos nyt! Se se on poika! Niitähän on kokonainen metsä hänen kimpussaan.
Toisessa hyökkäyksessä herjaaja jo kaatuikin kuin ukkosen lyömänä maahan. Hänen päänsä horjahti kasakkoja kohti, siten antaen heille pahan enteen.
Mutta samassa syöksyi esiin toinen kasakka, yllään punainen viitta, joka nähtävästi oli ryöstetty joltakin aatelismieheltä. Hän hyökkäsi hiukan sivulta herra Wolodyjowskin kimppuun, mutta juuri kun hänen piti iskeä, kompastui hänen hevosensa. Herra Wolodyjowski kääntyi ja silloin tuli mestari näkyviin. Sillä hän vain liikautti kämmentänsä, tehden niin keveän ja pehmeän liikkeen, että sitä tuskin huomasi. Zaporogilaisen sapeli lensi kuitenkin ilmaan, herra Wolodyjowski sieppasi häntä kurkusta kiinni ja tempasi hänet hevosineen päivineen puolalaisten puolelle.
— Rakkaat veljet, pelastakaa! huusi vanki. Kasakka ei yrittänytkään tehdä vastarintaa, hän tiesi, että hänet silloin heti olisi lävistetty sapelilla. Hän painoi kantapäänsä hevosen kylkiä vastaan kiihdyttääksensä sitä ja niin kuljetti herra Wolodyjowski häntä kuin susi vuohta.
Tämän nähdessään karautti nyt kummaltakin puolen paikalle kymmenkunta soturia — useampia ei mahtunut kapeille tokeille. Alkoi taistelu kaksittain. Mies törmäsi miestä, hevonen hevosta ja sapeli sapelia vastaan, ja komeaa todella oli katsella kaksintaistelevien riviä. Suurimmassa jännityksessä molemmat sotajoukot sitä seurasivatkin, koettaen tästä alkuottelusta päätellä, miten varsinaisen taistelun tulisi käymään. Aamuaurinko valaisi taistelevia, ilma oli niin läpikuultava, että molemmilta puolilta saattoi eroittaa miltei kasvonpiirteetkin. Kaukaa katsoen olisi luullut, että kysymyksessä on jotkin leikit tai turnajaiset. Tuontuostakin läksi kuitenkin keskeltä mellakkaa kiitämään hevonen ilman ratsastajaa, tuontuostakin putosi tokeilta ruumis kirkkaaseen veteen, josta silloin pärskähti yltympäri kultaisia kipunoita, ja samassa läksi aallon ympyriäinen piiri etenemään kauvemmaksi.
Molemmin puolin kasvoi soturien rinnassa into, kun he katselivat upseeriensa uljuutta. Jokainen toivoi tietenkin onnea omilleen. Yhtäkkiä löi herra Skrzetuski yhteen kätensä niin että panssarin suomukset helähtivät ja huudahti:
— Wierszul on kuollut! Hän kaatui yhdessä hevosen kanssa — katsokaa, tuolla valkoisella hän ratsasti!