TOINEN LUKU.
Kurcewiczit eivät vielä olleet levolla. He söivät illallista eteisessä, joka oli täynnä aseita ja joka kulki läpi koko talon leveyden, ulottuen aina asepihalta puutarhaan asti toisella puolella. Nähdessään Bohunin ja herra Zagloban karkasivat kaikki pystyyn. Ruhtinattaren kasvoilla ei kuvastunut ainoastaan hämmästys, vaan myöskin tyytymättömyys ja samalla pelästys. Nuoria ruhtinaita ei ollut kuin kaksi: Simeon ja Mikolai.
— Bohun! huudahti ruhtinatar. — Mitä sinä täällä teet?
— Tulin tervehtimään teitä, äiti. Mutta enkö olekaan tervetullut?
— Olet kyllä tervetullut, olen vain ihmeissäni siitä että tulit, sillä kuulin sinun olevan vartioimassa Czehryniä. Entä kenen Jumala on lähettänyt kanssasi?
— Se on herra Zagloba, aatelinen, minun ystäväni.
— Tervetuloa, sanoi ruhtinatar.
— Tervetuloa, toistivat Simeon ja Mikolai.
— Armollinen rouva, virkkoi aatelismies, — totta on, että kutsumaton vieras joskus tulee sopimattomaan aikaan kuin tatari, mutta toiselta puolen on tunnettu asia, että sen, joka tahtoo päästä taivaan valtakuntaan, täytyy ottaa matkustavainen taloonsa, ruokkia nälkäistä, juottaa janoista…
— Istukaa siis, syökää ja juokaa, virkkoi vanha ruhtinatar. — Kiitämme teitä tulemastanne. No niin, no niin, Bohun, tosin minä en sinua odottanut. Sinulla taitaa olla meille asiaa.