Aatelisto vastasi uudella naurunremahduksella. Naurettiin niin että koko sali jyrisi.
Kesken kaiken ilmestyi salin kynnykselle synkkä, tomun peittämä haamu. Nähdessään juhlapöydän, kemut ja vieraiden hehkuvat kasvot se pysähtyi ovelle, ikäänkuin epäröiden, mennäkö sisälle Ruhtinas oli ensimäinen joka huomasi miehen, hän veti kokoon kulmakarvansa, varjosti kädellä silmiään ja sanoi:
— Kuka siellä on? Aa, sehän on Kuszel. Tiedustelumatkalta. Mitä kuuluu? Mitä uutisia?
— Hyvin huonoja, herra ruhtinas, sanoi nuori upseeri oudolla äänellä.
Hiljaisuus valtasi kokoontuneet silmänräpäyksessä, ikäänkuin heidät olisi lumottu. Maljat joita oli viety huulille, pysähtyivät puolitiehen, kaikkien silmät kääntyivät Kuszelia kohden, jonka uupuneilla kasvoilla kuvastui kärsimys.
— Parempi olisi ollut jättää ne uutiset kertomatta, nyt kun juuri olen iloisen maljan ääressä, sanoi ruhtinas, — mutta koska kerran olette alkanut, niin lopettakaa.
— Herra ruhtinas, mieluisempaa olisi minullekin, jollei minun tarvitsisi tässä olla huuhkajana, sillä vaikeaa minun on kuin onkin saada nuo uutiset huuliltani.
— Mitä on sitte tapahtunut? Sanokaa! — Bar… on valloitettu.