Wasili piteli molemmin käsin ristiä kasvojensa edessä. Eteisessä vallitsevan sekamelskan, ruumiiden, lattialla lainehtivien verilätäkköjen, sapelien välkkeen ja tulehtuneiden silmäterien keskellä teki tuo pitkä, laiha mies harmaine hapsineen ja mustine silmäkuoppineen ihmeen juhlallisen vaikutuksen. Hän oli kuin henki, tai ruumis joka on riisunut yltään vaippansa ja tulee rankaisemaan rikosta.
Huudot vaikenivat. Kasakat peräytyivät pelästyneinä, hiljaisuuden katkaisi sokean ruhtinaan tyyni, tuskallinen ja valittava ääni.
— Isän, Vapahtajan, Hengen ja pyhän Neitsyen nimessä! Miehet, te jotka olette tulleet kaukaisilta seuduilta, oletteko tulleet Jumalan nimessä?
"Sillä siunattu on matkalla mies, joka tullessansa julistaa Jumalan sanaa."
"Mutta te, tuotteko te hyvää sanomaa, oletteko te apostoleja?"
Kuoleman hiljaisuus seurasi Wasilin puhuttua. Hän itse kääntyi verkalleen, risti kädessä, ensin toiselle, sitte toiselle puolelle ja lausui:
— Voi teitä, veljet, sillä ne jotka käyvät sotaa saaliinhimosta tai kostosta, tuomitaan iäksi kadotukseen…
… Rukoilkaamme että oppisimme tuntemaan laupeuden. Voi teitä, veljet, voi minua, voi, voi! Voihkaus puhkesi esiin ruhtinaan rinnasta.
— Jumala armahda! pääsi hiljaa kasakkain huulilta ja käsittämättömän kauhun valtaamina alkoivat he ristitä itseänsä.
Yhtäkkiä kuului ruhtinattaren villi, vihlova huuto: