— Wasili, Wasili!
Hänen äänessänsä oli jotakin hirvittävän repivää, ikäänkuin se olisi ilmaissut ihmisrinnan viimeistä taistelua. Kasakatkin, jotka polvillaan painelivat häntä maata kohti, tunsivat, ettei hän enään pääse riuhtautumaan heidän käsistään.
Ruhtinas vavahti. Yhtäkkiä hän risteinensä asettui sille puolelle mistä ääni kuului, ja sanoi:
— Kadotettu sielu, joka huudat syvyydestä, voi sinua!
— Jumala armahda! toistivat kasakat.
— Tänne, pojat! huusi samassa hetkessä Bohun, alkaen horjua.
Kasakat riensivät hänen luoksensa ja tukivat häntä olkapäistä.
— Isä, oletko haavoitettu?
— Olen, mutta se ei tee mitään. On tullut verta. Hei, pojat, varjelkaa tuota neitoa niinkuin silmäterää, piirittäkää talo, älkää päästäkö ketään ulos…
Hän ei voinut jatkaa, huulet kalpenivat ja hänen silmissään pimeni.