— Meidän täytyy hänet jättää, muuten olemme kadotuksen omat — ja herra Skrzetuski meidän mukanamme. Kiiruhtakaa, hyvä neiti.
Näin sanoen herra Zagloba jätti huoneen ja lähti suoraan Bohunin luo. Hurjapää makasi kalpeana ja heikkona, mutta hänen silmänsä olivat auki.
— Onko sinun nyt parempi olla? kysyi Zagloba. Bohun olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta hän ei voinut.
— Etkö voi puhua?
Bohun liikautti päätään merkiksi siitä ettei voi ja samassa hetkessä kärsimys piirtäytyi hänen kasvoilleen. Liikahtaessa oli haavoihin tuskallisesti koskenut.
— Etkö voisi huutaakaan?
Bohun ilmaisi vain silmillään ettei voi.
— Etkä liikkuakaan? Sama merkki.
— No, se on parempikin, ettet puhu etkä huuda etkä liiku, niin minä rauhassa saan lähteä nuoren ruhtinattaren kanssa Lubnieen. Jollen minä koppaa häntä pois sinulta, niin jauhakoon minut vanha noita tomuksi ja nuuskaksi. Vai niin, lurjus, luuletko sinä, etten minä jo ole saanut tarpeekseni sinun seurastasi, tai että minä vielä kauvemmin haluaisin veljestellä moukan kanssa! Luuletko sinä, kunnoton mies, että minä sinun viinisi, luupelisi ja talonpoikaisten rakkausseikkailujesi takia tekisin miestapon ja liittyisin kanssasi kapinaan? Siitä ei tule mitään, poikaseni.
Herra Zagloban pitäessä tätä puhetta avautuivat Bohunin silmät avautumistaan. Näkikö hän unta vai oliko hän valveilla? Vai oliko tämä herra Zagloban puolalta pelkkää pilaa? Herra Zagloba puhui edelleen: