— Lohikäärme hän on ja ahnehtii kauheasti armollisen neidin viattomuutta.
— Mitä minä, onneton, olen tehnyt hänelle, kunhan niin vainoaa minua? Jo kauvan olen tuntenut hänet ja kauvan olen häntä vihannut. Aina hän on herättänyt minussa pelkoa. Olenko minä nyt ainoa maailmassa, jota hänen sopii rakastaa, kun hän minun tähteni on vuodattanut niin paljon verta ja murhannut veljeni. Hyvä Jumala, kun sitä ajattelen, niin vereni jähmettyy. Mitä minä teen, minne piiloudun hänen tieltään? Kummastutte varmaan minun syytöksiäni, mutta minä olen onneton ja minä häpeän hänen rakkauttaan, sillä sata kertaa ennemmin tahtoisin kuolla.
Helenan posket hehkuivat kuin tulessa ja niille putosi kaksi vihan, ylenkatseen ja tuskan kyyneltä.
— Mitä minä teitä kummastelisin, vastasi herra Zagloba. — Suuri onnettomuus on kohdannut kotianne, mutta suokaa minun sanoa, että sukulaisenne osaksi itse ovat olleet siihen syypäät. Heidän ei olisi pitänyt luvata teidän kättänne kasakalle ja sitte pettää häntä. Sillä kun tämä tuli ilmi, suuttui hän niin, ettei mikään järkevä puhe enään auttanut. Sääli myöskin teidän surmattuja veljiänne ja varsinkin tuota nuorempaa, sillä hän oli vielä melkein lapsi, mutta saattoi jo heti huomata, että hänestä kasvaisi suuri kavaljeeri.
Helena purskahti itkuun.
— Kyyneleet eivät sovi niihin vaatteisiin, joissa armollinen neiti nyt esiintyy. Pyyhkikää ne siis pois ja koettakaa ymmärtää, että Jumalan tahto on tapahtunut. Jumala kyllä rankaisee murhaajaa, sitäpaitsi hän jo on saanutkin rangaistuksen siitä että turhaan vuodatti verta, kun hän menetti armollisen neidin, rakkautensa ainoan ja suurimman päämäärän.
Herra Zagloba vaikeni, mutta jatkoi taas hetken perästä:
— Kylläpä hän antaisi minulle kyytiä — hyvä Jumala sentään! jos saisi minut käsiinsä. Hän tekisi nahastani miekkaansa tupen. Armollinen neiti ei tiedä, että minä jo olen Galatassa saanut turkkilaisista voiton palmun, mutta tässä palmussa onkin minulle tarpeeksi, toista en enään halua ja siksi minä pyrin vain Czerkasyyn enkä Lubnieen. Kyllähän olisi hyvä joutua ruhtinaan turviin mutta entä jos saisivat matkalla kiinni. Huomasikos neiti, että kun minä irroitin hevostani paalusta, niin Bohunin palvelijapoika heräsi? Entä jos se olisi nostanut melun. Silloin he heti olisivat olleet valmiit ajamaan meitä takaa ja tunnin kuluessa olisivat he saaneet meidät kiinni, sillä heillä on käytettävänään ruhtinaiden levänneet hevoset, mutta minulla ei ollut aikaa valita. Villi peto se on tuo Bohun, sen minä sanon. Niin inhoittavaksi hän on minulle käynyt, että pikemmin katselisin pirua kuin häntä.
— Jumala meitä varjelkoon joutumasta hänen käsiinsä.
— Itse hän on itsensä tuhonnut. Hän jätti Czehrynin vastoin hetmanin käskyä ja suututti ruhtinas-vojevodan. Nyt hänellä ei ole muuta neuvoa kuin paeta Chmielnickin luo, mutta jos Chmielnicki lyödään, niin hän häviää siinäkin pelissä. Ja se on jo saattanut tapahtua. Rzendzian oli Kremenczukin takana kohdannut sotajoukot, jotka Barabaszin ja Krzeczowskin johdolla purjehtivat Chmieliä vastaan ja sitäpaitsi on herra Stefan Potocki husaareineen maitse marssinut häntä kohtaamaan. Mutta Rzendzianin täytyi kymmeneksi päiväksi jäädä Kremenczukiin saadakseen veneen, millä päästä joen yli. Ennenkuin hän siis ehti Czehryniin, on taistelu varmaan jo ennättänyt tapahtua. Joka hetki olemme odottaneet tietoja.