— Jumalan tähden! Czehrynissä sanottiin, että varmaan talonpojat
Dnieperin takanakin nousevat.
— Saattaa olla. Mene sinä vain omaa tietäsi, mene minne haluttaa.
Minulla on tässä tarpeeksi huolta omastakin nahastani.
— Niin teenkin, sanoi Plesniewski, löi hevosta ja kiiti eteenpäin.
— Vältä vain Rozlogia! huusi hänen jälkeensä Zagloba. — Ja jos tapaat Bohunin, niin älä sano nähneesi minua, kuuletko.
— Kuulen, vastasi Plesniewski. — Jumalan haltuun! Ja hän kiidätti eteenpäin kuin takaa-ajettu.
— No, sanoi Zagloba, — näkyy miehellä olevan takki piruja täynnä. Olen sitä minäkin ollut mukana yhdessä ja toisessa ja aina olen pelastanut nahkani. Mutta tällaisessa en minä vielä ole ollut. Edessä Chmielnicki, takana Bohun, niin että nyt minä en antaisi rikkinäistä äyriäkään en etupuolestani enempää kuin takapuolestanikaan enkä koko nahastani. Tyhmästi tein, etten armollisen neidin kanssa paennut Lubnieen, vaan eihän nyt ole aikaa puhua siitä. Totta totisesti ei ole koko järkeni saapasrasvan arvoinen. Mitäs nyt tehdään, minne nyt lähdetään? Koko valtakunnassa nähtävästi ei enään ole ainoaa kolkkaa, missä ihminen saisi lähteä tästä maailmasta luonnollisella kuolemalla. Kuolema tahdotaan hänelle nyt aina lahjoittamalla lahjoittaa, mutta kiitoksia paljon sellaisista lahjoista, ottakoot muut vastaan sellaiset.
— Herra Zagloba, sanoi Helena, — tiedän, että kaksi veljeäni, Juri ja Fedor ovat Zolotonoszassa. Ehkä he voisivat meidät pelastaa.
— Zolotonoszassa? Odottakaappas, hyvä neiti. Tunsin minäkin Czehrynissä herra Unierzyckin, joka Zolotonoszan lähellä omistaa maatilat Kropiwnan ja Czernobojn. Mutta sinne on pitkä matka, pitempi kuin Czerkasyyn. No niin, mitäs tehdä, kun ei ole muutakaan neuvoa, niin paetaan sinne. Mutta meidän täytyy poiketa maantieltä, meidän on turvallisempaa kulkea aroa ja metsiä myöten. Voimme vaikkapa viikkokauden piiloitella jossakin, vaikkapa metsissä. Ehkä heti manit jo sinä aikana ovat ehtineet voittaa Chmielnickin ja Ukrainassa tulla rauhallisempaa.
— Jumala ei ikinä ole pelastanut meitä Bohunin käsistä sitä varten että meidän pitäisi joutua kadotuksen omaksi, uskokaa pois vain.
— Odottakaappas, hyvä neiti, tuntuupa siltä kuin saisin takaisin entisen henkeni. Olenhan minä, kuten sanottu, ollut mukana yhdessä ja toisessa. Jahka tästä tulee vapaampaa aikaa, niin kerron neidille mitä minulle tapahtui Galatassa. Siitä saatte nähdä, että vaarallisessa paikassa olin silloinkin ja kuitenkin minä kekseliäisyydelläni sieltä pelastuin ja pääsin ehein nahoin, vaikka partani, kuten huomaatte, tuli harmaaksi. Mutta meidän täytyy kuin täytyykin poiketa tieltä. Kääntäkääppäs nyt, armollinen neiti, no noin, tehän ohjaatte hevosta kuin tottunein kasakka. Ruoho on korkeaa, nyt ei meitä näe ainoakaan silmä.