Ja todella kävi ruoho yhä korkeammaksi, jota kauvemma arolle he tulivat, niin että he lopulta aivan upposivat ruohoon. Hevosille kuitenkin kävi raskaaksi kulkea näiden sekä ohuempien että paksumpien ja usein pistävien ja terävien korsien keskellä. Pian ne väsyivätkin niin että pysähtyivät.
— Jos tahdomme hyötyä näistä hevoskaakeista pitemmän aikaa, sanoi Zagloba, — niin täytyy astua alas selästä ja riisua satulat. Piehtaroikoot nyt ja syökööt hiukan, muuten ne eivät jaksa. Huomaan että olemme tulleet likelle Kahmalikia, hauska sinne olisikin päästä. Siellä on pelkkää kaislikkoa, kun kaislikkoon piiloutuu, niin ei itse pirukaan löydä. Ettemme vain eksyisi.
Tämän sanottuaan Zagloba astui hevosen selästä ja auttoi Helenankin maahan. Hän irroitti nyt satulat ja haki esiin eväät, jotka hän varovaisuudessaan oli Rozlogista pannut mukaan.
— Täytyy tässä vahvistaa itseään, sanoi Zagloba, — sillä matka on pitkä. Rukoilkaa te, hyvä neiti, pyhää Rafaelia ja luvatkaa hänelle jotakin, että onnellisesti pääsisimme tien päähän. Zolotonoszassa on vanha linnoitus ja ehkäpä me siellä tapaamme turvajoukonkin. Plesniewski sanoi, että talonpojat Dnieperin takana nousevat kapinaan. Hm! he ovat kyllä nopeat kapinoimaan, mutta Dnieperin takaisia maita hallitsee ruhtinasvojevodan käsi ja se käsi on saakelin painava. Bohunilla kyllä on luja niska, mutta jos tuo käsi laukeaa hänen niskaansa, niin kyllä se taipuu maahan asti, jonka Jumala suokoon tapahtuvan, amen. Syökääppä nyt, hyvä neiti.
Herra Zagloba veti saapasvarrestaan esiin veitsen ja tarjosi sen Helenalle. Sitte hän pani satulaverholle neidon eteen häränpaistia ja leipää.
— Syökää, neitiseni, sanoi hän. — Kun vatsa on tyhjä, niin on pää täynnä herneitä ja kaalia. Jollet tahdo tehdä hullutuksia, niin syö häränpaistia. Me olemme mekin nyt tehneet hullutuksen, sillä parempihan olisi ollut paeta Lubnieen Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ruhtinas marssii varmaan hänkin Dnieperille hetmanien avuksi. Kauheita ovat ajat, kun on sisällinen sota, pahin kaikesta pahasta. Ei ole enään tyyssijaa rauhallisille ihmisille. Parempi olisi ollut ruveta papiksi, minulla kun lisäksi oli siihen kutsumus, sillä olen rauhallinen ja kohtuullinen mies. Mutta toisin järjesti kohtalo. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, minä olisin ehkä nyt Krakovan kaniikkina ja laulaisin tuntirukouksia kuorituolissa, sillä minulla on hyvin kaunis ääni. Mutta mitäs niistä. Nuorena minä pidin naisista, ei neiti uskoisi mikä keikari minä olin! Kun katsahdinkin johonkin naiseen, niin oli kuin ukkonen olisi häneen iskenyt. Jos minä olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, niin taitaisinpa käydä vaaralliseksi itse herra Skrzetuskillekin. Armollinen neiti on aika soma kasakka, onko ihme, että nuoret miehet juoksevat teidän perässänne ja halkovat toistensa kalloja teidän takianne. Kyllä se herra Skrzetuskikin on aika taitava tappelija, olinhan minä näkemässä, kun herra Czaplinski suututti hänet ja hän — huomattava kyllä on, että Czaplinski oli päissään — kävi häneen kiinni — ei tosin nyt juuri kallosta ottaen, mutta luvalla sanoen housuista, ja paiskaa hänet ovesta niin että — sen vakuutan kuin vakuutankin neidille — siltä mieheltä lähtivät luut saranoiltaan. Vanha Zacwilichowski kertoi minulle hänkin neidin sulhasesta, että hän on suuri ritari, ruhtinasvojevodan suosikki; ja olenhan minä itsekin kerran nähnyt, ettei hän ole sotamies mitään tavallista sorttia. Ja suuri hänellä on kokemus… Hohhoh, kuuma on. Vaikka erittäin mielelläni olen neidin seurassa, niin antaisin, totta vie, en tiedä mitä, jos jo oltaisiin Zolotonoszassa. Huomaan, että meidän päivät täytyy istua täällä ruohossa ja öisin ratsastaa. En vain tiedä kestääkö neiti sellaisen ponnistuksen.
— Minä olen terve ja kestän kaikki vaivat. Voimme vaikkapa heti lähteä ratsastamaan.
— Neidissä näkyykin olevan urheutta enemmän kuin naisväessä tavallisesti. Nyt ovat hevoset piehtaroineet, minä satuloin ne heti, jotta olisivat valmiina kaiken varalta, en nimittäin tunne oloani oikein turvalliseksi ennenkuin näen edessäni Kahamlikin kaislikot. Jollemme olisi poikenneet maantieltä niin olisimme likempänä Czehryniä päässeet joelle, mutta tällä kohdalla on sinne maantieltä noin penikulman verran, niin ainakin arvelisin. Lähdemme heti toiselle puolen jokea. Mutta minun täytyy kuin täytyykin sanoa armolliselle neidille, että minua kauheasti nukuttaa. Koko toissayö pidettiin peliä Czehrynissä ja ennen Rozlogiin tuloa minulla oli aika työ tuon kasakan takia, tänä yönä taas oli tuo Rozlogin juttu. Minua nukuttaa niin ettei haluta edes puhella, vaikka tapanani yleensä ei ole vaieta. Filosofitkin sanovat, että kissan pitää olla hyvän pyydystämään ja talonpojan soittamaan suutaan. Mutta nyt minä huomaan, että kieleni on käynyt laiskaksi, pyydän neitiä antamaan anteeksi, jos nukahdan.
— Ei tee mitään, vastasi Helena.
Herra Zagloba syytti tarpeettomasti kieltään laiskuudesta, sillä aamunkoitosta asti oli hän puhua jauhanut lakkaamatta ja nyt hänen todella oli uni. Kun he siis uudestaan asettuivat hevosten selkään, alkoi herra Zagloba heti nukkua ja nuokkua satulassa ja vihdoin hän meni kokonaan uneen. Päivän vaivat ja ruoho, se kun kahisi hevosten halkoellessa sitä rinnoillaan, nukuttivat häntä. Helena vaipui mietteisiin, ajatukset kiertelivät hänen päässään kuin lintuparvet. Tähän asti olivat tapaukset seuranneet toisiaan niin nopeasti, että tyttö tuskin oli voinut selvitellä itselleen mikä häntä oikeastaan oli kohdannut. Hyökkäys, yölliset murhat, kauhu, odottamaton pelastus ja pako, tämä kaikki oli vyörynyt hänen ylitseen kuin myrsky, yhden ainoan yön kuluessa. Ja sitte oli tapahtunut niin paljon käsittämättömiä asioita. Kuka oli tuo mies, joka oli hänet pelastanut? Tosin hän oli sanonut nimensä, mutta nimi ei mitenkään selittänyt aihetta hänen menettelyynsä. Mistä hän oli tullut Rozlogiin? Hän sanoi tulleensa yhdessä Bohunin kanssa, nähtävästi hän siis oli hänen seuralaisiaan, hänen tuttavansa ja ystävänsä. Mutta miksi hän siinä tapauksessa oli pelastanut hänet, Helenan, syöksyen mitä suurimpaan vaaraan ja saattaen itsensä kasakan kostonhimon alaiseksi? Ymmärtääksensä tämän kaiken olisi Helenan täytynyt perinpohjin tuntea herra Zagloban, hänen rauhattoman mielensä ja hyvän sydämensä. Mutta hän oli tuntenut hänet vasta kuusi tuntia. Ja tuo outo mies otsattomine kasvoineen, tuo tappelijan ja juopon näköinen mies, hän on kuin onkin nyt hänen pelastajansa! Jos Helena olisi tavannut Zagloban kolme päivää sitte, niin hän olisi herättänyt hänessä inhoa ja pelkoa. Nyt pitää hän häntä hyvänä enkelinään ja pakenee hänen kanssaan — minne? Zolotonoszaan, tai jonnekin muualle, hän ei itsekään vielä tarkoin tiedä, minne. Mikä kohtalon muutos! Eilen Helena vielä pani maata kodin rauhallisen katon alla, tänään hän on arolla, hevosen selässä, yllään miehen vaatteet, kodittomana ja ilman tyyssijaa. Hänen takanansa on kauhea hurjapää, joka tavoittelee hänen kunniaansa ja rakkauttansa, hänen edessään on talonpoikaiskapinan tulipalo, sisällinen sota, kaikki mahdolliset väijytykset, hälytykset ja kauhut. Ja tuo mieskö on hänen turvansa? Ei, vielä on joku muukin, mahtavampi kuin väkivallantekijät, voimakkaampi kuin sota, murhat ja tulipalot.