Tyttö kohotti silmänsä taivasta kohden:
— Pelasta minut, sinä suuri ja armollinen Jumala, pelasta orpo, pelasta onneton, pelasta eksynyt! Tapahtukoon sinun tahtosi, mutta tulkoon kuitenkin sinun laupeutesi.
Ja olihan laupeus jo tullutkin, sillä käsittämättömän Jumalan ihmeen kautta oli hänet temmattu irti julmista käsistä. Vaara ei ollut vielä ohi, mutta ehkäpä pelastuskaan ei ollut kaukana. Kuka tietää, missä on se, jonka hänen sydämensä on valinnut? Varmaan hän jo on palannut Siczistä, ehkäpä hän on jossakin täällä, tällä samalla arolla. Hän hakee Helenaa ja löytää hänet! Ja silloin astuu ilo kyynelten sijalle, silloin seuraa häät, ja suru, uhka ja levottomuus katoavat ainiaaksi. Seuraa rauha ja onni. Toivo täytti tytön rehellisen, yksinkertaisen sydämen. Aro kahisi ystävällisesti hänen ympärillään. Ja tuulahdus, joka liikutteli ruohoja, leyhytteli samalla hänen mieleensä suloisia ajatuksia. Eipä hän olekaan onneton orpo tässä maailmassa, koska hänen luonansa on ihmeellinen tuntematon holhooja ja koska toinen, tuttu ja rakastettu pitää hänestä huolta, ei jätä häntä, vaan aina vaalii. Hän on rautainen mies, mahtavampi ja voimakkaampi niitä, jotka tällä hetkellä ahdistavat häntä.
Yhä kahisi aro ystävällisesti, kukista tulvi väkevää, juovuttavaa tuoksua. Aron kukkaset taivuttelivat lempeästi häntä kohden paitansa, ikäänkuin olisivat tunteneet sisarekseen tuon pitkätukkaisen, valepukuisen kasakkapojan, jolla oli niin maidonvalkoiset kasvot ja punaiset huulet. Ne taipuivat häntä kohden ikäänkuin sanoakseen: älä itke, kaunis tyttö, mekin olemme Jumalan holhokkeja. Aro henki Helenan mieleen yhä enemmän rauhaa. Murhan ja vainon kuvat häipyivät vähitellen ja sijaan tuli suloinen herpaantuminen. Uni alkoi vähitellen painaa hänen silmäluomiaan, hevoset astelivat verkalleen, liike tuuditti häntä. Hän nukkui.
NELJÄS LUKU.
Koirien haukuntaan Helena heräsi. Avattuaan silmänsä näki hän etäällä edessään suuren varjoisan tammen, aitauksen ja kaivon vintan. Hän herätti nopeasti toverinsa.
— Herätkää, hyvä herra.
Zagloba avasi silmänsä.
— Mitäs tämä on? Minnekkäs me olemme tulleet?
— En tiedä.