— Odottakaa, hyvä neiti. Se on kasakkain talvimajoja.
— Siltä se minustakin näyttää.
— Siellä asuu varmaan paimenia. Ne eivät ole mitään hauskaa seuraa. Mitä nuo koirat tuossa niin räykyttävät. Repikööt teidät sudet. Tuollapa näkyy olevan hevosia ja miehiä, tuolla aitauksen luona. On kai parasta poiketa sinne, muuten saattaisivat ruveta ajamaan meitä takaa, jos meidän pitää kulkea heidän sivutseen. Varmaan neitikin nukahti?
— Niin tein.
— Yks, kaks, kolme, neljä satuloitua hevosta ja neljä miestä aitauksen ääressä… No, se ei ole mikään suuri joukko. Aivan oikein, paimenia ne ovat, näyttävät vilkkaasti keskustelevan. Hei miehet siellä, kuuletteko!
Neljä kasakkaa alkoi lähestyä. Ne olivat todella noita hevospaimenia, jotka kesän aikaan aroilla vartioivat hevoslaumoja. Herra Zagloba pani heti merkille, että vain yhdellä heistä oli aseina sapeli ja pyssy. Kolmella toisella oli vain kepinpäähän sidottu hevosen leukaluu. Zagloba tiesi kuitenkin samalla, että tuollaiset hevospaimenet ovat villiä väkeä ja että ne usein saattavat olla vaarallisia matkustajille.
Miehet lähestyivät, kulmainsa alta katsellen vieraihin. Heidän pronssinvärisillä kasvoillaan ei saattanut nähdä vähintäkään kohteliaisuutta.
— Mitä te tahdotte? kysyivät he lakkiaan nostamatta.
— Hyvää päivää, sanoi herra Zagloba.
— Jumal'antakoon, mitä te tahdotte?