— Niin, mitä me teemme! Veistämme itsellemme kepit ja asetumme niiden selkään. Tiedänkös minä mitä nyt tehdään. Sen vain tiedän, että piru on merrassa. Sanon kuin sanonkin neidille, että nyt on piru toden totta ottanut meidät haltuunsa eikä se kumma olekaan, sillä varmaan hän on Bohunin ystävä tai suorastaan sukulainen. Mitä kummaa me nyt teemme? Tulkoon minusta hevonen, jos minä sen tiedän! Silloin on ainakin armollisella neidillä kaakki, jonka selässä voi ratsastaa. Konna minä olen, jos joskus olen ollut tällaisessa pulassa!
— Me kävelemme jalan.
— Se on neidin helppo sanoa, neiti kun on kahdenkymmenen vuoden vanha, mutta toista on minun vaeltaa talonpojan malliin, minun, jolla on tällaiset ääriviivat. Vaikka väärinhän sanoin senkin, sillä mikä moukka hyvänsä saa käsiinsä hevoskaakin, koirat vain käyvät jalkaisin. Tässä joutuu ihan epätoivoon, jumaliste. Tietysti me emme jää tänne istumaan, vaan lähdemme liikkeelle, mutta milloin me tulemme perille Zolotonoszaan sitä minä en tiedä! Jos oli vaivaloista paeta hevosenkin selässä, niin jalkapatikka se vasta on maailmanlopun työtä. Meidän on totisesti käynyt niin hullusti kuin vain saattaa käydä. Satulat ovat nyt jätettävät tänne ja suuhunpantavan saamme kuljettaa omalla niskallamme.
— Minä en suostu siihen, että te yksin kannatte mitä me tarvitsemme.
Minä kannan minäkin.
Zagloba murahti hyväksyvästi, nähdessään tytön päättäväisyyden.
— Armollinen neiti, sanoi hän, — olisinhan minä toki turkkilainen tai pakana, jos suostuisin sellaiseen. Eiväthän nuo valkeat kätöset eivätkä nuo kapeat hartiat nyt ole luotu kantamista varten… Jumalan avulla koetan tulla toimeen omin neuvoin, mutta usein minun vain täytyy levätä. Olen näet aina ollut syömisessä ja juomisessa liian kohtuullinen, ja siitä olen saanut hengenahdistuksen. Minä otan matkaan satulavaipat öitä varten, sekä hiukan evästä, ja muu saa sitte jäädä neidin osalle. Ensi työksemme meidän kuitenkin heti täytyy kunnollisesti vahvistaa itseämme.
He ryhtyivät heti aterioimaan. Hyljäten ylistämänsä kohtuullisuuden, ahmi herra Zagloba minkä kerkesi. Puolenpäivän aikaan he tulivat kaalamolle, josta nähtävästi silloin tällöin oli kulkenut ihmisiä ja vankkureita, koska molemmilla rannoilla oli pyörien ja hevosenkavioiden jälkiä.
— Ehkä tämä on Zolotonoszan tie, sanoi Helena.
— Kun ei ole keneltä kysyä.
Tuskin oli Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun heidän korviinsa jostakin kaukaa sattui ihmisääni.