Solakka kasakkapoika laski polvilleen ja rukoili kauvan, silmät nostettuina tähtiä kohti. Herra Zagloba taas otti olkapäilleen satulan ja vei sen jonkun matkan päähän, valmistaen siellä itselleen yösijan. Ranta oli onnellisesti valittu makuupaikka, korkea ja kuiva, joten ei siellä ollut sääskiäkään. Tammien tuuhea lehdistö saattoi olla hyvänä suojana sadetta vastaan.
Helena ei pitkään aikaan voinut nukkua. Edellisen yön tapaukset tulivat taasen elävinä hänen eteensä. Pimeässä ikäänkuin kallistuivat murhatun tädin ja veljien kasvot hänen puoleensa. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi yhdessä heidän ruumiidensa kanssa, suljettuna samaan huoneeseen. Heti tulee sinne Bohun. Hän näki Bohunin kalpeat kasvot ja mustat, tuskan rypistämät kulmakarvat, hänen silmänsä tuijottavat Helenaan… Tyttö joutui sanomattoman levottomuuden valtaan. Ja nyt hän yhtäkkiä, ympäröivässä pimeydessä todella näkeekin kaksi välkkyvää silmää…
Kuu katsahti hetkeksi pilvien raosta, valaisten muutamalla säteellä tammikon ja antaen kannoille ja oksille satumaiset muodot. Ruisrääkät kaihersivat niityillä, viiriäiset ääntelivät arolla. Silloin tällöin kuului kaukaa joitakin kummallisia lintujen tai yöeläinten ääniä. Lähempänä päristelivät hevoset. Pureskellen ruohoa ja hypiskellen kytkyimissään loittonivat ne loittonemistaan nukkujista. Kaikki nämä äänet olivat kuitenkin vain omiaan rauhoittamaan Helenaa, sillä ne karkoittivat haaveelliset näyt ja siirsivät hänet todellisuuteen. Ne sanoivat hänelle, että hirveä huone joka alati oli hänen silmissään, sukulaisten ruumiit ja kalpea Bohun kostonhimoisine katseineen, ovat harhanäkyjä, kauhun tuotteita eikä mitään muuta. Joitakuita päiviä sitten olisi pelkkä ajatus tällaisesta yönvietosta paljaan taivaan alla erämaassa kipeästi loukannut häntä. Nyt täytyi hänen tyynnyttääkseen itseään johdattaa mieleensä, että hän todella on Kahamlikin rannalla, kaukana neitsytkammiostaan.
Ruisrääkät ja viiriäiset ääntelivät häntä uneen. Tähdet tuikkivat ja kun tuulenhenki liikutti oksia, niin pörähtelivät turilaat tammien lehdillä. Vihdoin vaipui Helena uneen. Erämaan yöt tarjoavat kuitenkin myöskin yllätyksensä. Oli jo alkanut valjeta, kun hänen korviinsa sattui joitakin kauheita ääniä: loksahtelua, ulvontaa, kuorsausta ja kesken kaiken vingahdus niin tuskallinen ja vihlova, että veri hänen suonissaan jähmettyi. Hän hypähti pystyyn, hän oli kylmässä hiessä, kauhistuksissaan ei hän ymmärtänyt mitä tehdä. Yhtäkkiä ilmestyi hänen silmiensä eteen Zagloba, joka lakitta päin oli maannut sillä suunnalla mistä melu kuului. Hänellä oli pistoli kädessä. Hetken perästä kajautti hän äänensä kuuluville: "u-haa! u-haa! Voi teitä raukkoja!" Samassa pamahti laukaus ja kaikki vaikeni. Helenasta tuntui siltä kuin odotusta olisi kestänyt vuosisatoja. Vihdoin alkoi Zagloban ääni kuulua alempaa rannalta:
— Sudet teidät syökööt ja rakkari nylkeköön, että juutalaiset saisivat pitää teitä kauluksinaan!
Zagloban äänessä tuntui todellinen epätoivo.
— Mitä on tapahtunut? kysyi tyttö.
— Sudet ovat raadelleet hevoset. — Jeesus Maaria, molemmatko?
— Toisen ovat tappaneet ja toinen on niin revitty, ettei se kulje sataakaan askelta eteenpäin. Eivät ne yöllä ole loitonneet kuin korkeintain kolmensadan askeleen päähän, mutta mennyttä ne ovat kuin ovatkin.
— Mitä me nyt teemme?