— Nyt minä jo uskon, että te pelastatte sekä itsenne että minut.
— Se on selvää, vastasi vanha kerskaaja. — Päähän on olemassa sitä varten, että se hoitaisi nahan. Ja minä olen kuin olenkin jo oppinut pitämään armollisesta neidistä niin paljon, että tulen puolustamaan teitä kuin omaa tytärtäni. Pahinta vain on, totta puhuen, ettemme tiedä minne pakenemme. Sillä ei se Zolotonoszakaan ole aivan varma turvapaikka.
— Minä tiedän varmaan, että veljeni ovat Zolotonoszassa.
— Ovat tai ei — ovathan he saattaneet sieltä lähteäkin. Mutta Rozlogiin he varmaan eivät palaa sitä tietä, jota me nyt kuljemme. Minä panen enemmän toivoa Zolotonoszan vartiojoukkoon. Jospa siellä linnoituksessa olisikin vaikkapa vain puoli lippukuntaa tai puoli rykmenttiä. Mutta kas tuossahan Kahamlik jo onkin. Me kuljemme kuitenkin ensinnä kaislikon laitaa pitkin, menemme sitte joen yli ja lähdemme, peittääksemme jälkemme, jokea ylöspäin emmekä sen juoksua pitkin maantietä kohden. Me kyllä siten lähenemme Rozlogia, mutta emme sentään kovin pahasti…
— Me lähenemme Browarkia, sanoi Helena, — jonka kautta kuljetaan
Zolotonoszaan.
— Niin onkin parempi. Pysäyttäkääppä nyt, neiti.
He juottivat hevosensa. Sitte herra Zagloba, jätettyään Helenan piiloon korkean ruohiston peittoon, lähti hakemaan kaalamopaikkaa. Hän löysikin sen helposti, sillä se oli vain muutaman kymmenen askeleen päässä siitä minne he olivat pysähtyneet. Juuri siitä olivat paimenet ajaneet hevosensa toiselle puolelle. Muuten oli joki melko matala, vain rannoilla oli vaikea kulkea, ne kun olivat letot ja kaislikon peitossa. Päästyään joen toiselle puolelle lähtivät Zagloba ja Helena nopeasti ratsastamaan joen juoksua vastaan. He kulkivat levähtämättä yöhön asti. Tie oli raskas kulkea, Kahamlikiin laski nimittäin monta lisäjokea, jotka, ollen suultaan leveämpiä, siellä täällä muodostivat soita. Täytyi joka hetki etsiä kaalamoja, tai tunkeutua kaislikkojen läpi, joissa ratsastajain oli vaikea kulkea. Hevoset väsyivät kovin, ne tuskin enään jaksoivat laahata jalkoja perässään. Joskus uupuivat ne siinä määrin, että Zagloba luuli niiden jäävän siihen paikkaan. Vihdoin saavuttiin korkealle kuivalle rannalle, joka kasvoi tammimetsää, silloin oli yökin jo käsissä, jopa sangen pimeänä. Oli mahdoton enään kulkea edemmä, sillä pimeässä olisi voinut joutua upottaviin soihin. Siksi päätti herra Zagloba odottaa aamua.
Riisuttuaan satulat, köytti hän hevoset etujaloistaan kiinni ja päästi ne syömään. Sitte hän keräsi lehtiä, levitti ne vuoteeksi, peitti lehdet satulavaipoilla, pani näiden päälle viittansa ja lausui Helenalle:
— Pankaa nyt maata, hyvä neiti, ja nukkukaa, sillä ette tällä hetkellä voi tehdä muutakaan. Kaste pesee puhtaaksi teidän silmänne eikä teillä ole mitään hätää. Minä puolestani painan pääni satulaa vastaan, sillä en enään tunne omia luitani. Tulta emme sytytä, valo houkuttelisi tänne paimenia. Yö on lyhyt ja aamun koittaessa lähdemme eteenpäin. Nukkukaa rauhallisesti, hyvä neiti. Olemme hypelleet kuin jänikset ja, totta puhuen, kulkeneet aika matkan. Mutta niin olemmekin hävittäneet jälkemme, että sen pitää olla pirua ovelamman, joka meidät löytää. Hyvää yötä, armollinen neiti.
— Hyvää yötä, hyvä herra.