— Poika, ratsastappa edellä, sanoi herra Zagloba, kääntyen Helenan puoleen.
Valepukuinen poika käänsi paikalla hevosensa ja läksi karauttamaan.
— Kuulkaa, sanoi Zagloba, kääntyen miesten puoleen, — jos tänne meidän perässämme tulee jokin joukko, niin sanokaa, että olen ratsastanut rantaa pitkin maantielle.
— Sanotaan, herra.
Neljännes tuntia myöhemmin ratsasti Zagloba taasen Helenan rinnalla.
— Oikeaan aikaanpa minä keksin ruveta puhumaan heille ruhtinas-vojevodasta! sanoi hän räpyttäen kaihen peittämää silmäänsä. — Nyt he koko päivän istuvat ja odottavat tuota joukkoa. Vapisemaan he rupesivat, kun kuulivat ruhtinaan nimen.
— Huomaan teidän olevan niin kekseliään, että kykenette pelastumaan mistä hädästä hyvänsä, sanoi Helena, — ja kiitän Jumalaa, että, hän on lähettänyt minulle sellaisen holhoojan.
Nämä sanat miellyttivät Zaglobaa. Hän hymähti, silitti partaansa ja sanoi:
— Onkos Zagloballa sitte järki niskassa? Tietenkin niinä olen viekas kuin Odysseus, ja täytyy minun se sanoa neidille, että jollei minussa olisi ollut tätä viekkautta, niin korpit jo aikoja sitte olisivat minua nokkineet. Mikäs auttaa — täytyy pelastaa nahkansa. Heitä oli varsin helppo saada uskomaan, että ruhtinas oli lähellä ja varmaa onkin, että hän tänään tai huomenna ilmestyy näille seuduille, kädessä tulinen miekka kuin milläkin arkkienkelillä. Ja jos hän vain jossakin matkan varrella lyö kappaleiksi Bohunin, niin minä lähden kuin lähdenkin paljain jaloin pyhiinvaellukselle Czenstochowaan. Vaikkapa nuo paimenet eivät olisi uskoneetkaan sanoihini, niin jo pelkästään ruhtinaan mainitseminen riitti pidättämään heitä hyökkäämästä meidän kimppuumme. Sen teille kuitenkin sanon, että heidän röyhkeytensä on paha merkki, sillä se tietää, että talonpojat jo täälläkin ovat kuulleet Chmielnickin voitoista ja käyvät yhä röyhkeämmiksi. Meidän täytyy nyt koettaa pysytellä autioilla paikoilla emmekä paljoa saa kurkistella kyliin, sillä se on vaarallista. Kunpa nyt ruhtinas-vojevoda pian tulisi, sillä me olemme joutuneet sellaiseen rysänperään, ettei voi pahempaa ajatella.
Levottomuus valtasi uudelleen Helenan. Tahtoen kuulla herra Zagloban huulilta jonkin toivon sanan, hän virkkoi: