— Mutta tehän sanotte käyneenne Rozlogissa.
— Kävimme, herra.
— Vai niin, sanoi herra Zagloba ja tarttui yhtäkkiä poikaa niskasta kiinni. — Ahaa, te lurjukset, konnat ja pahantekijät, vai kuljette te vakoilemassa ja yllytätte talonpoikia kapinaan. Hei, Fedor, Olesza ja Maksim, ottakaa kiinni heidät, riisukaa alasti ja hirttäkää tai upottakaa veteen. Lyökää heitä, he ovat kapinoitsijoita, vakoilijoita, lyökää, lyökää kuoliaaksi.
Zagloba alkoi nyt höyhentää poikaa, kovasti ravistellen häntä ja huutaen yhä lujemmalla äänellä. Ukko heittäytyi polvilleen ja pyysi armoa, poika päästeli mykän vihlovia ääniä. Hämmästyksen vallassa katseli Helena tätä outoa hyökkäystä.
— Mitä te teette? kysyi hän, voimatta uskoa omia silmiään.
Mutta herra Zagloba vain ärjyi ja kirosi, pannen liikkeelle kaikki manalan henget, kutsuen kulkijain kimppuun kaikkia mahdollisia onnettomuuksia, tuhoja ja tauteja ja uhkaillen heitä kaikilla piinan ja kuoleman eri lajeilla.
Nuori ruhtinatar luuli, että Zagloba oli kadottanut järkensä.
— Mene kauvemma, huusi hän Helenalle, — ei sinun sovi katsella mitä täällä tapahtuu, mene tiehesi siitä.
Yhtäkkiä kääntyi hän ukon puoleen:
— Riisu vaatteesi, ukko, ja jollet tottele, niin minä lyön sinut kappaleiksi.