Kylä oli tyhjänä. Vain naiset olivat jääneet kotiin. Kaikki miehet olivat lähteneet Dnieperin taakse Chmielnickin luo. Nähdessään aseelliset miehet ja tietämättä keitä he olivat, piiloittautuivat naiset nopeasti latoihin. Antonin täytyi kauvan hakea ennenkuin hän löysi yhden vanhan eukon, joka ei peljännyt ketään, ei edes tatareja.
— Eukko, missä miehet ovat? kysyi Anton.
— Mistäs minä tiedän, vastasi eukko, paljastaen keltaiset hampaansa.
— Me olemme kasakoita, muori kulta. Älkää peljätkö, emme me ole ljaheja.
— Ljahejako? Paha heidät periköön.
— Autattehan te meitä?
— Teitäkö?
Eukko keskeytti hetkeksi lauseensa.
— Hiisi teidät vieköön.
Anton ei tietänyt mihin ryhtyä, kun yhtäkkiä erään mökin ovi narahti ja nuori, kaunis nainen astui ulos.