Taasen oli ehtinyt kulua päivä ja yö. Kun takaa-ajo Wasilowkan suuntaan niinikään oli vienyt kaksi päivää, niin Zagloballa oli takanansa melkoinen aika. Mutta mitä siis nyt oli tehtävä?
Tässä vaikeassa tilassa ehätti Bohunin avuksi esauli, vanha aron susi, joka nuoruudestaan asti oli tottunut Villeillä Kentillä ajamaan takaa tatareja.
— Isä, sanoi hän, — he ovat olleet pakomatkalla Czehryniin, ja viisaat aikeet heillä olikin, sillä he voittivat aikaa, mutta kun he Plesniewskiltä saivat tietää Chmielistä ja Keltaisen Veden tappiosta, niin he muuttivat suuntaa. Itsehän näit, isä, että he olivat poikenneet maantieltä ja kääntyneet syrjään.
— Mutta arolleko?
— Arolta, jatkoi vanha esauli, — minä heidät kyllä löytäisin, mutta varmaan he ovat menneet Dnieperille päin, päästäkseen hetmanien turviin. He ovat suunnanneet kulkunsa joko Czerkasya kohden tai Zolotonoszaan ja Prohorowkaan. Ja vaikkapa he olisivat menneet Perejaslawiin päin, jota minä en usko, niin löytäisimme heidät sittenkin. Mutta meistä täytyy toisen lähteä Czerkasyyn, toisen Zolotonoszaan, ja pian, sillä jos he pääsevät Dnieperin yli, niin he yrittävät hetmanien luo, tai saavat Chmielnickin tatarit heidät käsiinsä.
— Ratsasta sinä Zolotonoszaan, minä lähden Czerkasyyn.
— Hyvä on, isä.
— Ja pidä silmäsi auki, sillä hän on viekas kettu.
— Ohoo, viekas olen minäkin.
Näin suunniteltuaan takaa-ajon, kääntyi toinen heti Czerkasya ja toinen Zolotonoszaa kohden. Saman päivän iltana saapui vanha esauli Anton Demianowkaan.