— Rukoilen vain teidän terveytenne puolesta. Amen, amen…

— Ja kas tuossa onkin minun mökkini.

— Jumalalle kiitos ja ylistys.

— Iankaikkisesta iankaikkiseen. Pyydän sisään nauttimaan leipää ja suolaa.

— Jumala teitä palkitkoon.

Muutamaa hetkeä myöhemmin vahvisti vaari itseään lampaanlihalla ja joi särpimäksi runsaasti simaa. Seuraavana aamuna aikaisin lähti hän, poika seurassaan, mukavilla rattailla Zolotonoszaa kohden. Heidän mukanaan tuli muutama kymmen ratsastavaa ja keihäillä ja viikatteilla asestettua talonpoikaa.

Ajettiin Kawrajecin, Czarnobajn ja Kropiwnon kautta. Tiellä saattoi huomata, että joka paikassa jo kiehui. Kaikkialla varustautuivat talonpojat, pajat rotkojen syrjillä tekivät työtä varhaisesta aamusta yöhön asti ja vain ruhtinas Jeremin peloittava mahti ja kauhea nimi pidättivät veristä kapinaa vielä puhkeamasta.

Mutta Dnieperin takana raivosi myrsky jo koko vimmassaan. Sanoma
Korsunin tappiosta oli salaman nopeudella levinnyt yli koko
Vähävenäjän. Jossa henki oli, se lähti liikkeelle.

VIIDES LUKU.

Seuraavana aamuna Zagloban paon jälkeen tapasivat kasakat Bohunin puolitukehtuneena viitassa, johon herra Zagloba oli hänet käärinyt. Kun hänen haavansa kuitenkaan eivät olleet vaaralliset, tuli hän pian tajuihinsa. Muistaessaan kaiken mikä oli tapahtunut, raivostui hän, ulvoi kuin villipeto ja tahri kätensä vereen, joka oli vuotanut hänen omasta päästänsä. Hän heitteli veitsellä ihmisiä niin etteivät kasakat uskaltaneet lähestyä häntä. Vihdoin, kun ei hän vielä pysynyt satulassa, sidotti hän kahden hevosen väliin paarit, asettui niille ja kiiti kuin hullu Lubniea kohti, arvellen pakolaisten lähteneen sinne päin. Maaten paareilla, untuvavuoteella ja omassa veressään hän lentämällä lensi pitkin aroa kuin vamppyyri, joka ennen aamuhämärää pakenee takaisin hautaan. Hänen edellään kiidättivät uskolliset kasakat, ollen varmat siitä, että he kaikki rientävät selvään kuolemaan. Tätä menoa ratsastettiin aina Wasilowkaan asti, jossa oli garnisoni, sata unkarilaista ratsumiestä ruhtinaan väkeä. Ikäänkuin inhoten omaa elämäänsä ryntäsi villi hurjapää häikäilemättä tämän ratsuväen kimppuun. Ensimäisenä heittäytyi hän tuleen ja hakkasi ratsuväen muutaman tunnin kestäneessä taistelussa maahan. Vain muutaman sotamiehen hän säästi, kiduttamalla paikoittaakseen heiltä esiin tunnustuksen. Niin saatuaan tietää, ettei aatelismies neitosen seurassa ollut paennut sille suunnalle, ei hän ymmärtänyt mihin ryhtyä ja repi raivoissaan siteet haavoistaan. Oli turhaa jatkaa kauvemma, tietysti kaikkialla, täältä Lubnieen päin, oli ruhtinaan rykmenttejä, ja niitä olivat varmaan taistelun aikana Wasilowkasta paenneet asukkaat jo varoittaneet hyökkäyksestä. Uskolliset kasakat ottivat siis mukaansa raivoamisesta heikontuneen atamaninsa ja veivät hänet Rozlogiin. Palatessaan eivät he kuitenkaan enään tavanneet jälkiäkään kartanosta, sillä paikkakunnan talonpojat olivat ryöstäneet ja polttaneet sen ynnä ruhtinas Wasilin, arvellen voivansa työntää syyn kasakoiden ja Bohunin niskaan, jos ruhtinaat tai ruhtinas Jeremi aikoisivat kostaa heille. Siten olivat kaikki rakennukset poltetut, kirsikkatarha hakattu maahan, koko palvelusväki surmattu. Talonpojat kostivat, kuten näkyy, säälittä Kurcewiczeille heidän ankaran isännyytensä ja sortonsa. Rozlogista lähdettyä joutui Bohunin käsiin Plesniewski, joka oli Czehrynistä tuonut tiedon Keltaisen Veden tappiosta. Kun Plesniewskiltä oli kyselty, minne hän kulkee ja mitä varten hän on liikkeellä, niin oli hän sekaantunut eikä voinut antaa selviä vastauksia. Silloin oli hän tietenkin joutunut epäluulon alaiseksi. Kun häntä sitten polttamalla kidutettiin, tunnusti hän kaikki mitä oli nähnyt ja kuullut, ilmaisten sekä tappion että herra Zagloban tapaamisen edellisenä päivänä. Bohun ilostui ja päästi helpoituksen huokauksen. Hirtätettyään Plesniewskin kiiruhti hän eteenpäin, ollen jo melkein varma siitä, ettei Zagloba nyt pääse häneltä pakoon. Lisäksi antoivat hevospaimenet uusia tietoja, mutta sensijaan hukkuivat kaalamopaikan takana kaikki jäljet kuin veteen. Herra Zagloban paljaaksi ryöstämää ukkoa ei atamani voinut tavata, sillä tämä oli jo kulkenut alemma Kahamlikin vartta myöten, ja lisäksi oli vanhus niin pelästynyt, että piiloili kuin kettu kaislikossa.