— Hän on oikeassa, ja sinä, Maksim, olet hullu.
— Tulkaa te, isä, minun luokseni saamaan leipää, suolaa ja simaa, ja sitte lähdette maata heinälatoon, sanoi muuan vanha talonpoika, kääntyen ukon puoleen.
Zagloba nousi ja vetäisi Helenaa hihasta. Ruhtinatar oli nukkunut.
— Poika parka on niin väsynyt, ettei herää, vaikka vasarat kalkuttelevat vieressä, huomautti herra Zagloba.
Mutta mielessään hän mietti:
— Oi suloinen viattomuus, joka voit nukkua keihäiden ja veitsenterien keskellä! Varmaan vartioivat sinua taivaan enkelit ja sinun ohellasi vartioivat minuakin.
Hän herätti Helenan ja he lähtivät astelemaan kylää kohti, joka oli hiukan loitommalla.
Yö oli lauha ja hiljainen. Takovien vasaroiden kaiku seurasi heitä pitkin matkaa. Vanha talonpoika kulki edellä, näyttäen tietä, ja herra Zagloba seurasi, mutisten yksitoikkoisella äänellä jotakin, joka oli olevinaan rukousta:
— Herra Jumala, armahda meitä syntisiä… Näkeekös armollinen neiti!… Pyhä neitsyt… mitä me nyt tekisimme, jollei meillä olisi talonpoikaispukua?… Joka jo maan päällä ja nyt taivaassa… Nyt saamme syödäksemme ja huomenna ajamme hevosella Zolotonoszaa kohti sensijaan että kulkisimme jalan… Amen, amen, amen… On syytä luulla, että Bohun seuraa meidän jälkiämme, sillä meidän viekkautemme ei ikinä saa häntä petetyksi… Amen, amen, amen… Mutta se on kuin onkin nyt myöhäistä, sillä Prohorowkassa kuljemme Dnieperin yli ja sieltä alkaa jo hetmanien valta… Perkele ei ole hurskaalle kauhistuttava. Amen… Täällä on parin päivän perästä koko maa tulessa. Kunpa vain tulisikin ruhtinas Dnieperin yli. Amen… Tukahuttakoon teidät musta kuolema, pyöveli teidät ottakoon… Kuuletteko, hyvä neiti, kuinka siellä pajan lähellä ulvotaan? Amen… Raskaat ajat ovat kuin ovatkin käsissä, mutta hölmö minä olen, jollen nyt sittenkin pelasta armollista neitiä hädästä, vaikka meidän täytyisi paeta aina Varsovaan asti.
— Mitä te, vaari, siellä mutisette? kysyi talonpoika.