Hälinä muuttui vähitellen epämääräisten sanojen kohinaksi ja kasvoi sitten myrskyaaltojen tapaiseksi pauhinaksi. Valleilla seisovat sotamiehet tunsivat, että tuolla riippuu häpeänuoralla heidän onnettomuustoverinsa, moitteeton ritari, he tunsivat kaikki, että siinä on herra Longinus Podbipienta. Ja kauhea viha nosti hiukset heidän päässään pystyyn. Zagloba veti käden silmiensä päältä: hirvittävän näköisenä hän siinä seisoi, suu vaahdossa, kasvot sinisinä ja silmät tuijottavina.
— Verta, verta! kiljui hän äänellä, jonka kaameus pani likellä seisovat värisemään.
Hän hyppäsi vallihautaan ja hänen perässään, joka vain kynnelle kykeni. Ei mikään voima, ei edes ruhtinaan käsky olisi voinut nyt pidättää hänen raivoaan. Vallihaudasta kiipesivät miehet eteenpäin, milloin vajoten, milloin toveriensa hartioille kavuten, ja tarttuivat käsin ja hampain seuraavan vallin syrjään. Ja se joka sinne hyppäsi, ryntäsi umpimähkään eteenpäin, välittämättä siitä, seuraavatko häntä toiset. Ampumatornit lähettelivät ilmaan savupilviä kuin tervasoihdut ja tärähtelivät laukausten paukkeesta. Mutta se ei vaikuttanut ryntääjiin. Zagloba riensi eteenpäin ensimäisenä, sapeli pystyssä, kauhean näköisenä, äärimmäisen raivon vallassa kuin vimmastunut härkä. Kasakatkin olivat kohta hyökkäämässä ryntääjiä vastaan, kourassa varstat ja viikatteet. Oli aivan kuin kaksi seinää olisi rytisten hyökännyt vastatusten. Mutta kylläiset verikoirat eivät kuitenkaan kauan voi puolustautua nälkäisiä ja vimmaisia susia vastaan. Kasakat torjuttiin. Osan heistä tuhosi miekka, toisiin kävi ryntääjä hampain kiinni. Lyötyinä ja maahan sullottuina eivät he kestäneet puolalaisten raivoa, vaan joutuivat epäjärjestykseen ja olivat pakoitetut hakemaan ulospääsyä vallin aukosta. Herra Zagloba toimi yhä hurjan raivonsa vallassa. Hän syöksyi isoimpaan vihollisjoukkoon niinkuin naarasleijona, jolta oli riistetty penikat. Korskahdellen ja läähättäen hän löi, murskasi ja tallasi alleen mitä eteen sattui. Hänen ympärilleen muodostui tuontuostakin tyhjä tila. Hänen vieressään kulki toisena hävittävänä liekkinä Wolodyjowski kuin haavoittunut ilves.
Ampumatorneihin piiloutuneet ampujat tuhottiin ja loput hyökkäjistä ajettiin takaisin vallin aukosta. Sitten nousivat sotamiehet ylös torniin ja, irroitettuaan herra Longinuksen, laskivat hänet varovasti maahan.
Zagloba luuhistui hänen ruumiinsa yli…
Wolodyjowskinkin sydäntä vihloi ja hän puhkesi kyyneliin, nähdessään ystävänsä ruumiin. Helposti saattoi huomata, millä lailla herra Longinus oli kuollut, sillä koko ruumis oli täynnä ammuttujen nuolien lävistä syntyneitä täpliä. Vain kasvot olivat säilyneet eheinä, lukuunottamatta pitkää naarmua ohimossa. Muutama veripisara oli hyytynyt poskelle, silmät olivat kiinni ja kalpeilla kasvoilla näkyi lempeä hymy. Jolleivät herra Longinuksen kasvot olisi olleet niin sinisen kalpeat, niin olisi luullut hänen vain rauhallisesti nukkuvan. Toverit ottivat hänen ruumiinsa ja kantoivat sen olkapäillään vallille sekä sieltä linnan kappeliin.
Illalla oli laudoista kokoonkyhätty arkku valmiina ja yöllä tapahtuivat hautajaiset Zbarazin kirkkomaalla. Sinne kokoontuivat kaikki papit, paitsi kirkkoherra Zabkowski, joka viime ryntäyksessä oli saanut haavan kylkeensä ja nyt kamppaili kuoleman kielissä. Myöskin ruhtinas oli tullut paikalle, jätettyään siksi aikaa päällikkyyden Krasnostawin starostalle. Läsnä olivat myöskin hallituksen määräämät ylipäälliköt sekä kruunun että Nowogrodin lipunkantaja ja herrat Przyjemski, Skrzetuski, Wolodyjowski ja Zagloba, niinkuin myös sen lippukunnan upseerit, johon vainaja kuului. Arkku pantiin vasta kaivettuun hautaan ja juhlamenot alkoivat.
Yö oli hiljainen ja tähtikirkas. Soihdut paloivat tasaisella tulella, luoden valoaan kiireessä kokoonlyödyn arkun keltaisille laudoille, hautausta toimittavan papin vartalolle ja ympärillä seisovien ritarien synkille kasvoille.
Suitsutusastiasta nousi rauhallisesti vihkisavu, levittäen ilmaan myrhan ja katajan tuoksua. Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin herra Zagloban pidätetty nyyhkytys, voimakkaiden ritaririntojen huokaukset ja laukausten etäinen pauke.
Mutta nyt nosti kirkkoherra Muchowiecki kätensä merkiksi, että hän haluaa puhua, ja upseerit pidättivät henkeään. Muchowiecki vaikeni vielä hetken, kohotti sitten silmänsä tähditettyjä korkeuksia kohden ja lausui: