— Yksi, kaksi, kolme… nähtävästi niitä on heillä hyvä varasto… neljä… viisi, kuusi — näkyy tulevan yhä korkeampia… seitsemän, kahdeksan… Noista koneistahan ne voivat tappaa vaikkapa joka ainoan koiran meidän leirimme pihalla, sillä varmaan niissä istuu erinomaisia ampujia. Yhdeksän, kymmenen…Nehän saattavat nähdä kaikki meidän leirissämme kuin kämmenellään, auringon noin paistaessa… yksitoista…
Yhtäkkiä lakkasi herra Michal laskemasta.
— Mitä kummaa tuo on? kysyi hän hämmästyneenä.
— Missä?
— Tuo tuolla. Tuolla korkeimmassa tornissa. Tuolla. Tuonne korkeimpaan on ripustettu ihminen.
Zagloba terästi katsettaan: korkeimman koneen harjalla näkyi todella auringon kirkkaassa valossa alaston miehen ruumis, heilahdellen köyden päässä tornin liikkeiden mukaan kuin mikäkin jättiläisheiluri.
— Aivan niin, sanoi Zagloba.
Samassa kävi Wolodyjowski valkoiseksi kuin palttina ja huudahti kauhistuneella äänellä:
— Kaikkivaltias Jumala, se on Podbipienta! Valleilla syntyi hälinä kuin metsässä, kun tuuli värisyttää puunlehtiä. Zagloba taivutti alas päänsä, peitti käsillään silmänsä ja kuiskasi voihkien, huulet sinisinä:
— Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!