— Sanoinhan, että he ryhtyvät hyökkäykseen. Lähtekäämme pois täältä, herra Michal, olemme tässä jo tarpeeksi seisoneet.
— Eivät ne kaiva nopeaa ryntäämistä varten, vaan siksi, että heillä täytyy olla tie avoinna myöskin paluuta varten. Sitäpaitsi he tuovat sinne ampumatornejansa, nimittäin torneja, joissa heidän ampujansa istuvat. Katsokaappas vain kuinka lapiot heiluvat. Nyt ne jo ovat tasoittaneet neljänkymmenen askeleen matkan.
— Jo näen, vaikka hirveästi tuo aurinko häikäisee.
Herra Zagloba varjosti kädellä silmiään ja katseli. Äkkiä syöksyi vastahajoitetun vallin läpi tulvimalla esiin väkeä ja silmänräpäyksessä oli ihmisaalto täyttänyt tyhjän alan vallien välillä. Muutamat vihollisista ryhtyivät heti ampumaan, toiset kaivoivat lapioillaan maata, tehdäkseen uusia valleja, joiden oli määrä järjestyksessä ja muodostaakseen kolmannen renkaan saartaa puolalaisten leiri.
— Ohoh, huudahti Wolodyjowski, — johan sieltä nyt tuodaan ampumatornejakin.
— Hyökkäys näkyy heti alkavan, lähdetään jo pois, sanoi Zagloba.
— Ei, eivät nuo olekaan ampumatorneja, vaan joitakin toisia laitoksia, vastasi pieni ritari.
Koneet, jotka nyt tuotiin esiin aukosta, olivat todella toisenlaisia kuin liikkuvat ampumatornit. Näiden seininä oli koukuilla toisiinsa kiinnitettyjä tikapuita, jotka olivat verhotut vaatteilla ja nahoilla. Näiden verhojen takana istuivat ylimmillä välipuilla parhaimmat ampujat.
— Lähtekäämme tiehemme, koirat heidät repikööt kappaleiksi! sanoi
Zagloba.
— Odottakaappa nyt vähän, vastasi Wolodyjowski. Ja hän alkoi laskea koneita sitä mukaan kuin uusia ilmestyi aukosta.