— Antakoon Jumala terveyttä tuolle kunnon ystävälle. Hän ei koskaan osannut puhua ihmisten tapaan. Mutta tämän puutteen korvasivat satakertaisesti hänen suuret hyveensä. Mitä arvelette, herra Michal, onko hän päässyt onnellisesti perille?
— Yö oli pimeä ja hyökkääjät olivat tappionsa jälkeen kauhean väsyneet. Ei meilläkään silloin toimitettu vartiota kunnollisesti, saatikka sitten heillä.
— Jumalan kiitos. Pyysin myöskin herra Longinusta tarkoin tiedustelemaan ruhtinatar-parkaamme, onko häntä nähty siellä jossakin. Arvelen nimittäin, että Rzendzian on päässyt kuninkaan joukkojen luo. Herra Longinus varmaan ei lepää, vaan tulee tänne takaisin kuninkaan mukana. Siinä tapauksessa voimme jo pian saada tietoja ruhtinattaresta.
— Olen minäkin varma, että se poika sukkeluudellaan on pelastanut ruhtinattaren. En enää ikinä voisi olla iloinen, jos hän olisi saanut surmansa. En tosin tuntenut tyttöä paljon, mutta vakuutan, että jos minulla olisi sisar, niin ei hän olisi minulle tuota tyttöä rakkaampi.
— Sinulle hän on sisar ja minulle tytär. Nämä huolet tekevät partani aivan valkoiseksi ja sydän pakahtuu murheesta. Sellaista se on: kiinnyt johonkin ja ykskaks-kolme ei häntä enää olekaan! Saat istua kököttää murheessasi ja miettiä pääsi puhki ja lisäksi on vatsasi tyhjä ja lakkisi täynnä läpiä, joista vesi tirskuu otsallesi kuin huonosta räystäästä ikään. Puolassa on koirilla nykyään parempi kuin aatelisilla ja meillä neljällä on olo kaikista pahin. Eiköhän jo olisi aika lähteä tästä parempaan maailmaan, herra Michal, vai mitä sanotte.
— Useamman kerran jo olen tullut ajatelleeksi, että ehkä olisi paras suoraan kertoa asiat Skrzetuskille, mutta se minua sitten on pidättänyt, ettei hän itse koskaan sanallakaan ole maininnut ruhtinatarta. Ja välistä, kun joku on lausunut tytön nimen, niin hän säpsähtää ikäänkuin häntä olisi pistetty sydämeen.
— Niin kukapa käskee hänelle muistuttaa tuota asiaa ja repiä auki haavoja, jotka jo ovat arpeutuneet tämän sodan tullessa, varsinkin nyt, kun ehkä jo joku tatarilainen on hiuksista taluttanut tytön Perekopin taakse. Pöyristyttää, kun hänen tilaansa ajattelen. On totisesti jo aika kuolla, muuta mahdollisuutta kai ei ole, sillä elämä tuntuu olevan pelkkää kidutusta alusta loppuun asti. Kunpa vain herra Longinus olisi onnellisesti päässyt pujahtamaan vihollisleirin läpi.
— Taivaassa varmaan on hänelle varattuna enemmän armoa kuin minulle, sillä hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta katsokaappas, hyvät herrat, mitä ne lurjukset tuolla tekevät?
— Tänään on niin häikäisevä auringonpaiste, ettei näe mitään.
— Siellä hajoitetaan meidän eilistä valliamme.