— Tuo ei tiedä hyvää, sanoi Zagloba, kädellään osottaen mustia joukkoja, jotka jättiläispilvien tapaan lähenivät.
— Varmaankin he aikovat uudelleen lähteä rynnäkköön, vaikkeivät kädet enää tahdo jaksaa liikutella jäseniään.
— Mitenkä he nyt tekisivät rynnäkön, tähän aikaan, keskellä kirkasta päivää? sanoi pieni ritari. — Sitä eivät he enää tee. He vain ottavat haltuunsa eilisiä vallejamme ja kaivautuvat uusiin ampumahautoihin, alkaakseen sitten taas ampua aamusta iltaan.
— Pitäisi niitä sentään vähän peloittaa tykinlaukauksella.
Wolodyjowski hiljensi ääntään.
— Ruutia on niukalta, sanoi hän. — Jos sitä sillä tavalla tuhlataan, niin ei se varmaan enää riitä kuudeksi päiväksi. Mutta sen ajan kuluessa kuningaskin jo ehtii avuksi.
— Tapahtukoon mitä tahansa, kunpa meidän Longinus parkamme vain pääsisi onnellisesti perille. Koko yönä en ole saanut unta, olen aina vain ajatellut häntä. Heti kun silmäni painuivat kiinni, olin näkevinäni hänet hädässä ja minun tuli niin paha olla, että aivan hiki tunki esiin ruumiista. Hän on paras mies koko valtakunnassa eikä parempaa löytäisi vaikka kolme vuotta ja kuusi kuukautta hakisi lyhty kädessä.
— Mutta miksi te sitten aina teitte hänestä pilaa?
— Kun suuni on pahempi kuin sydämeni. Mutta älkää nyt te, herra Michal, tehkö hänen muistoaan minulle vielä verisemmäksi, kun minulla muutenkin on omantunnontuskia. Jumala varjelkoon, ettei herra Longinukselle vain tapahtuisi mitään. Sitten ei minulla ole levon hetkeä.
— Älkää siinä nyt soimatko itseänne. Ei hän koskaan kantanut vihaa teitä vastaan. Kuulinhan itse hänen sanovan: paha suu, mutta kultainen sydän.