— Uk! uk!
Nyt, nähdessään jouset ja jalkojensa juureen satelevat nuolet, herra Podbipienta ymmärsi, että kuoleman hetki lähestyy. Hän alkoi siis rukoilla pyhää neitsyttä.
Ympärillä hiljeni. Joukko seisoi henkeään pidätellen ja odottaen, mitä oli tulossa.
Ensimäinen nuoli suhahti juuri herra Longinuksen lausuessa sanoja:
Vapahtajan Äiti! Nuoli kosketti hänen ohimoaan.
Toinen nuoli suhahti herra Longinuksen lausuessa: Ylistetty Neitsyt!
Nuoli osui hänen olkapäähänsä.
Rukouksen sanat sekaantuivat nyt nuolien sihinään ja kun herra Longinus lausui: Aamun Tähti! oli hänellä nuolia olkapäissä, kyljissä ja jaloissa… Veri valui alas hänen ohimoiltaan ja hän kyllä näki tatarit edessään sumuisella niityllä, mutta ei kuullut enää nuolten suhinaa. Hän tunsi voimiensa loppuvan, hänen jalkansa horjuivat, pää painui rinnalle ja vihdoin hän putosi polvilleen.
Siinä herra Longinus, puoleksi nyyhkien, lausui: "Enkelien kuningatar" — ja ne olivatkin hänen viimeiset sanansa maan päällä.
Taivaan enkelit ottivat hänen sielunsa ja asettivat sen kirkkaana helmenä enkelien kuningattaren jalkain juureen.
KUUDES LUKU.
Seuraavana aamuna seisoivat herra Wolodyjowsk ja Zagloba valleilla sotamiesten joukossa, katsellen kasakkaleiriä kohti, josta läheni joukottain rahvaan miehiä. Skrzetuski oli paraikaa ruhtinaan luona neuvottelemassa, mutta Wolodyjowski ja Zagloba nauttivat hetkisen lepoa, keskustellen eilispäivän tapahtumista ja tarkaten liikehtimistä vihollisen leirissä.