Joukko likeni puoliympyrässä. Longinus itse pysyi varjossa jättiläiskokoisena puuhun nojaten, ja odotti miekka kädessä.
Joukko läheni lähenemistään. Vihdoin kuului komento:
— Käykää kiinni!
Jokainen joka kynnelle kykeni, hyökkäsi eteenpäin. Huudot vaikenivat. Ne jotka eivät päässeet hyökkääjien joukkoon, näyttivät heille valoa. Ihmispyörre kieppui ja käänteli puun alla, vain ainoa voihkina vailla yksityisiä ääniä erottautui pyörteestä. Vihdoin kuului ryntääjien kurkusta kauhun huuto ja samassa hajaantui joukko.
Puun alla seisoi yhä pystyssä herra Longinus, ja hänen jalkojensa juuressa virui kokonainen läjä ruumiita, jotka kuolonkamppauksessa vielä hytkähtelivät.
— Tuokaa köysiä, huusi joku ääni.
Samassa karauttivat ratsumiehet hakemaan köysiä ja palasivat silmänräpäyksessä. Kymmenkunta miestä tarttui nyt pitkän köyden kumpaankin päähän, koettaen sen avulla kiristää herra Longinuksen puuta vastaan.
Herra Longinus löi kuitenkin köyden poikki miekallaan ja miehet molemmissa päissä kaatuivat maahan. Yhtä huonosti onnistui tatarien yritys.
Huomatessaan, että liian suuri joukko on toistensa tiellä, lähti kymmenkunta uskaliainta nogailaista paikalle ottamaan elävältä kiinni jättiläistä. Hän ruhjoi heidät kuitenkin niinkuin metsäsika repii vaivaiset koirat. Tammi, joka oli muodostunut kahdesta yhteenkasvaneesta mahtavasta puusta, suojeli ritarin selkää. Se taas, joka yritti edestäpäin, kuoli miekan ulottuville päästyään, ehtimättä päästää edes huutoa. Herra Podbipientan yliluonnollinen voima näytti kasvamistaan kasvavan.
Tämän huomatessaan ajoivat raivostuneet kasakat pois tatarit ja ympärillä alkoi villinä huutona kuulua: