Herra Longinus oli jo päässyt puolentoista puolalaisen penikulman päähän omasta leiristään ja hiki valui hänen otsaltaan, sillä ilma oli paahteinen, ikäänkuin se olisi valmistellut myrskyä. Mutta Longinus kävi myrskystä välittämättä, hänen rinnassaan kun lauloivat enkelit. Tammikko harvenee, varmaan tulee tämän jälkeen niitty. Tammet humisivat nyt hiljemmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: jää vielä hetkiseksi tänne, meidän keskellämme on sinun ollut turvallista olla. Mutta ritarilla ei ole aikaa, hän astuu avonaiselle niitylle. Vain yksi ainoa tammi näkyy keskellä aukeaa ja se onkin tavallista mahtavampi. Herra Longinus suuntaa askeleensa tammea kohden.
Yhtäkkiä, kun hän jo on päässyt noin kymmenkunnan askeleen päähän jättiläistammen laajoista oksista, ilmestyy hänen eteensä parikymmentä mustaa hahmoa, jotka sudenhyppäyksin lähenevät ritaria.
— Kuka sinä olet, kuka sinä olet?
Heidän kieltänsä on mahdoton ymmärtää, heillä on päässä jonkinlaiset suippolakit, varmaan he ovat tatareja, hevospaimenia, jotka täällä pitävät sateensuojaa.
Samassa hetkessä valaisi punainen salama niityn, tammen, tatarien ja jättiläiskokoisen Longinuksen hahmot. Kauhea huuto tärisytti ilmaa ja taistelu puhkesi raivoonsa.
Tatarit heittäytyivät herra Longinusta vastaan kuin sudet peuran kimppuun ja tarttuivat häneen suonikkailla käsillään. Mutta hänen tarvitsi vain pudistaa ryntääjät päältään, niin ne putoilivat kuin kypsyneet omenat puusta. Samassa suhahti hirveä kallonhalkaisija tupestaan ja kuului voivotusta, ulvontaa, avunhuutoja, miekankalsketta, maahanlyötyjen korinaa, pelästyneitten hevosten hirnuntaa ja rikkihakattujen tatarilaismiekkojen kalsketta. Hiljainen niitty kaikui mitä erilaisimpia villejä ääniä, kaikkia, mitä vain ihmiskurkusta saattoi lähteä.
Tatarit hyökkäsivät uudestaan ritarin päälle, mutta hän nojasi olkapäänsä tammea vastaan. Etupuolelta häntä taas suojeli miekanheilutus ja hän heiluttelikin sitä kauheasti. Ruumiita häämöitti hänen jalkojensa juuressa. Toiset hyökkääjistä vetäytyivät jo kauhunvallassa pakoon.
— Hoi, hoi! kaikui ympärillä villi ulvonta.
Tämä ulvonta ei jäänyt vaille vastakaikua. Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun jo koko niitty oli täynnä jalka- ja ratsumiehiä. Sinne tuli kasakkoja ja tatareja käsissä viikatteita, hankoja, jousia. Toisilla oli palavia päreitäkin. Kuumeenkiireisiä kysymyksiä sateli ja toinen tiedusteli toiselta, mitä täällä oikeastaan on tekeillä. Katsokaa, vastasivat hevospaimenet. Katsokaa, toisteli joukko. Ljahi, katsoppas sitä! Tappakaa se, ottakaa kiinni elävältä!
Herra Longinus ampui kaksi pistoolinlaukausta, mutta sitä eivät hänen toverinsa enää kuulleet puolalaiseen leiriin.