Niinikään hän huomasi, etteivät leirissä kaikki nukkuneet. Siellä täällä näkyi sammuvien tulien ääressä istuvia hahmoja. Eräässä paikassa oli nuotiotuli muita isompi, vieläpä niin iso, että sen loimu ulottui melkein herra Longinukseen asti. Ritarimme täytyi nyt vetäytyä vartiopaikkoja kohden, jotta hänen ei tarvitsisi käydä valovyöhykkeen läpi. Hän näki, miten ristinnäköisiin pylväisiin likelle tulta oli ripustettu härkiä, joita teurastajat paraikaa nylkivät. Joukko miehiä katseli tätä toimitusta. Muutamat soittelivat hiljaa puupilliä teurastajien ajanvietteeksi. Tämä osa leiriä oli hevospaimenien hallussa. Kaukaisemmat vankkuririvit olivat pimeyden peitossa.
Sammuvien nuotioiden valaisema äärimmäinen syrjä leiriä tuntui nyt taasen olevan lähempänä herra Longinusta. Aluksi oli se ollut vain hänen oikealla puolellaan, nyt hän yhtäkkiä huomasi sen olevan edessäänkin.
Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, mitä tehdä. Hän oli kuin olikin saarroksissa. Kasakkain asemat, tatarilaisten leiri ja mustat vankkurijonot ympäröivät vanteena koko Zbarazia. Tämän vanteen keskelle oli sijoitettu vartiopaikkoja ja vartiomiehet kävivät edestakaisin katsomassa, ettei kukaan pääsisi läpitse.
Herra Longinuksen asema oli kauhea. Joko hänen täytyi pujahtaa vankkurien välitse, tai kasakkain ja tatarilaisten leirin väliltä hakea jokin toinen ulospääsy. Muuten täytyi hänen aamukoittoon asti harhailla tuossa ympyrässä. Jollei hän mahdollisesti tahtonut peräytyä Zbaraziin, mutta siinäkin tapauksessa hän saattoi joutua vartioiden käsiin. Hän ymmärsi kuitenkin, että maan epätasaisuuden vuoksi eivät kaikki vankkurit voi seisoa vierekkäin. Jossakin täytyi niiden jonossa olla katkeama, vieläpä melkoisen isokin, jotta ratsastajat voisivat ylläpitää yhteyttä toistensa kanssa. Herra Longinus päätti etsiä tällaista välipaikkaa ja tuli sitä hakiessaan yhä lähemmäksi vaunuja. Siellä täällä palavien nuotioiden valo tosin nyt saattoi ilmaista hänet, mutta toisaalta oli se myöskin hänelle hyödyksi, sillä ilman tulia ei hän olisi nähnyt vankkureita eikä niiden välistä tietä.
Noin neljännestunnin haettuaan hän löysi tien, joka kuin musta rihma kulki vankkurien välillä. Sillä kohdalla ei ollut nuotiotulia eikä siellä myöskään voinut olla kasakoita, koska ratsuväen oli kuljettava siitä läpi. Herra Longinus asettui suulleen maahan ja alkoi ryömiä tuota mustaa juovaa kohden niinkuin käärme, joka menee luolaansa.
Kului neljännestunti, puoli tuntia ja yhä hän ryömi ja rukoili, antautuen ruumiineen ja sieluineen taivaallisten mahtien suojaan. Hän ajatteli, että ehkä koko Zbarazin kohtalo tänä hetkenä riippui siitä, onnistuuko hänen päästä läpi tuosta mustasta kidasta ja siksi hän ei rukoillut ainoastaan omasta puolestansa, vaan myöskin niiden puolesta, jotka tällä hetkellä ampumahaudassa rukoilivat hänen puolestaan.
Molemmin puolin vallitsi täysi hiljaisuus. Ei ainoakaan mies liikahtanut, ei ainoakaan hevonen pärskähdellyt, ei ainoakaan koira haukahtanut. Herra Longinus ryömi eteenpäin. Hänen edessään häämöitti pensaita ja tiheikköjä, niiden takana on tammilehto ja tammilehdon takana havumetsä, joka ulottuu aina Toporowiin asti. Siellä havumetsän takana, siellä oli kuningas ja pelastus, maine ja ansioituminen Jumalan ja ihmisten edessä. Mitä olikaan kolmen pään poikkilyöminen verrattuna tähän työhön, johon tarvittiin paljon muutakin kuin rautainen käsi!
Herra Longinus tunsi itsekin selvästi tämän erotuksen, mutta ylpeys ei paisuttanut hänen puhdasta sydäntänsä. Se vain suli, niinkuin lapsen sydän sulaa, kiitollisuuden kyyneliin.
Vihdoin hän nousi ja alkoi kävellen kulkea eteenpäin. Tuolla puolen vankkureita ei ollut vartiostoja, tai jos olikin, niin vain harvassa, joten niitä oli helpompi välttää. Sillävälin oli ruvennut satamaan aika rankasti ja sateen rapina tukahutti hänen askeltensa äänen. Herra Longinus pani nyt liikkeelle pitkät säärensä ja käveli kuin jättiläinen, tallaten pensaita, mennen yhdellä askeleella eteenpäin saman verran kuin jokin toinen viidellä. Vankkurileiri jäi yhä kauemmaksi, tammilehto tuli lähemmäksi ja samalla myöskin pelastus.
Kas tuossa tammet jo ovatkin, yö niiden varjossa on pimeä kuin manalassa. Mutta sitä parempi. Vieno tuuli alkoi puhaltaa, tammet humisivat hiljaa, ikäänkuin hymisten rukousta: "Suuri Jumala, hyvä Jumala, varjele tätä ritaria, sillä hän on sinun palvelijasi ja sen maan uskollinen poika, jolla me olemme kasvaneet sinun ylistykseksesi."