Se näkyy jo läpi kaislikon, siinä istuu kaksi kasakkaa, toinen työntää airolla, toinen pitää kädessään pitkää riukua, joka kaukaa välkkyy kuin hopea. Kasakka sohii sillä kaislikkoon.
Skrzetuski vetäytyi kaulaan asti veteen niin että vain pää jäi pinnalle ja katseli.
— Onkohan tuo tavallinen vartio, vai jokohan ne ovat minun jäljilläni? mietti hän.
Pian saattoi hän kuitenkin kasakkain rauhallisista ja välinpitämättömistä liikkeistä päättää, että miehet olivat tavallista vartiostoa. Veneitä oli lammikon rannalla varmaan useampiakin kuin tämä yksi ja jos he olivat häntä ajamassa takaa, niin olisi ollut liikkeellä useampia veneitä ja paljon miehiä.
He soutivat ohi, mutta kaislikon kahina esti kuulemasta heidän puhettaan. Vain seuraava katkonainen lause sattui Skrzetuskin korviin:
— Piru heidät vieköön… ja käskettiin vartioida tätä haisevaa vettä.
Vene solui kaislikkojen taakse, vain kokassa seisova kasakka teki tahdissa riu'ullaan kaislikkoon liikkeitä, ikäänkuin pelotellakseen kaloja.
Skrzetuski jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua hän taasen näki rannalla tatarilaisvartion. Kuun valo sattui suoraan nogailaisen kasvoihin, jotka muistuttivat koiran kuonoa. Skrzetuski ei kuitenkaan enää pelännyt näitä vartiostoja niin paljon kuin sitä mahdollisuutta, että hän kadottaisi mielenmalttinsa. Siksi ponnisti hän koko tahtonsa tehdäkseen itselleen täysin selväksi, missä hän on ja minne hän menee. Mutta tämä taistelu osaltaan vain lisäsi hänen uupumustaan ja yhtäkkiä hän huomasi näkevänsä esineet silmiensä edessä kahden- tai kolmenkertaisina. Välistä näytti hänestä lammikko olevan linnan piha ja kaislatiheiköt telttoja. Silloin teki hänen mielensä huutaa luokseen Wolodyjowskia, mutta hänellä oli kuitenkin vielä niin paljon mielenmalttia, että hän hillitsi itsensä.
— Älä huuda, älä huuda! toisteli hän itselleen. — Tuhoat itsesi!
Tämä taistelu itsensä kanssa kävi hänelle kuitenkin yhä vaikeammaksi. Jo Zbarazista lähtiessä oli häntä vaivannut nääntymys ja kauhea unettomuus, sama, johon jo monet sotamiehet olivat kuolleet. Öinen vaellus, kylmä kylpy, kalman katku vedessä, rämpiminen liejussa ja kahlaaminen kasvinjuurien verkossa oli sittemmin heikontanut hänet äärimmilleen. Lisäksi tuli vielä kauhun alituinen ärsytys ja hyönteisten puremasta aiheutunut tuska. Hänen kasvonsa olivat niin täynnä sääskien pistoja, että ne olivat kauttaaltaan veressä. Sentähden hän tunsikin, että jollei hän pian pääse suolle, niin hän joko lähtee rannalle, kohtasi häntä siellä sitten mikä tahansa, tai heittäytyy kaislikkoon ja upottautuu.