Hänet valtasi tuskallinen epävarmuus, sillä tällä tavallahan hän saattaa koko yön kiertää lammikkoa ja aamulla joutua samaan paikkaan mistä hän eilen läksi, tai jossakin toisessa paikassa joutua kasakkain käsiin.
— Olen varmaan valinnut väärän tien, mietti hän masentuneena. — Lammikkojen kautta en pääse. Palaan siis huomenna ja lähden samaa tietä kuin herra Longinus. Huomiseen asti voin levätä.
Hän kulki kuitenkin kaiken aikaa eteenpäin, sillä hän oli huomannut, että antaessaan itselleen paluun ja lepäämisen lupauksen, hän oli pettänyt itseään. Hänen päähänsä juolahti myöskin, ettei hän vielä ollut voinutkaan ehtiä suolle asti, koska hän oli kulkenut hitaasti ja lisäksi joka hetki pysähdellyt. Mutta lepäämisen halu kävi yhä valtavammaksi. Välistä hänen teki mieli panna maata liejuun, vain saadakseen levätä. Hän taisteli omien ajatustensa kanssa ja rukoili. Pöyristykset uudistuivat yhä useammin ja yhä raskaammaksi kävi vetää jalkaa ylös liejusta. Nähdessään tatarilaiset vartiot hän kyllä havahtui, mutta tunsi myöskin samalla, että hänen päänsä jo on yhtä uupunut kuin koko muu ruumis ja pelkäsi, että häneen tulee kuume.
Taas kului puoli tuntia, mutta suota vain ei näkynyt.
Sensijaan kohtasi hän yhä useampia uponneita ruumiita. Yö, kauhu, ruumiit, kaislikon kahina, väsymys ja unettomuus tekivät hänen ajatuksensa sekaviksi. Hän alkoi nähdä näkyjä. Helena on Kudakissa ja hän soluu veneessä Rzendzianin kanssa alas Dnieperiä. Kaislat humisevat ja hän kuulee rannalta laulua. Kirkkoherra Muchowiecki odottaa, valmiina vihkimään heidät, ja herra Grodzicki edustaa morsiamen isää… Tyttö katselee siellä joka päivä muureilta joelle päin ja nyt hän jo huomaakin sulhonsa, koska hän käsiänsä taputtaen huutaa: hän tulee! hän tulee!
— Hyvä herra, sanoo Rzendzian, vetäen häntä hihasta, — neiti on tuolla.
Skrzetuski herää. Toisiinsa sekaantuneet kaislat olivat sulkeneet häneltä tien, näky haihtui, valvetila palasi. Nyt ei hän enää tunne väsymystä ja uupumusta, sillä kuume antaa hänelle voimia.
Oh, eikö suota vieläkään kuulu?
Mutta ympärillä on kaislikko niin samanlaisena, että hän varmaan ei ole ensinkään kulkenut eteenpäin. Joen kohdalla varmaan on väljää vettä, tämä siis ei vielä voi olla suota.
Ritari kulkee yhä eteenpäin, mutta ajatus palaa itsepintaisesti armaaseen näkyyn. Turhaan taistelee Skrzetuski, turhaan alkaa hän lukea: oi ylistetty Neitsyt… Turhaan koettaa hän säilyttää mielenmalttinsa. Uudestaan ja uudestaan astuvat hänen eteensä Dnieper-veneet, Kudak, Sicz. Tällä kertaa on näky vain hajanaisempi ja siinä esiintyy paljon henkilöitä: paitsi Helenaa näkee hän myöskin ruhtinaan ja Chmielnickin ja atamanin ja herra Longinuksen ja Zagloban ja Bohunin ja Wolodyjowskin. Kaikki ovat pukeutuneet juhlapukuihin hänen häitään varten, mutta missä vihkiäiset tapahtuivatkaan? Jossakin tuntemattomassa paikassa. Ei Lubniessa, eikä Rozlogissa, eikä Siczissa eikä Kudakissa… Omituinen vesi. Siinä ui ruumiita… Skrzetuski herää toisen kerran, tai oikeammin hänet herättää voimakas humu, joka tulee siltä puolen, minne hän on menossa, ja sentähden hän pysähtyy ja kuuntelee. Humina lähenee, kuuluu jotakin läiskettä. Sieltä tulee vene.