Myöhään yöllä laskeutui Skrzetuski veteen lammikossa.
Yö oli hyvin kirkas ja lammikon keskusta paistoi ainoana hopeisena kilpenä. Nopeasti katosi Skrzetuski kuitenkin kokonaan näkyvistä, sillä ranta oli tiheiden kaislojen ja kurjenmiekkojen peitossa. Kauempana, missä kaislikko jo oli harvempaa, kasvoi runsaasti mitä erilaisimpia vesikasveja. Kaikki nuo yhteen rypääseen kietoutuneet leveämmät tai kapeammat lehdet ja liukkaat, käärmemäisesti kiemurtelevat varret, jotka tarttuivat hänen jalkoihinsa, vaikeuttivat mitä suurimmassa määrässä hänen kulkuaan, mutta kätkivät hänet samalla vartian katseilta. Kahlaaminen kirkkaan, kuutamon valaiseman lammin keskustan poikki oli mahdotonta, sillä jokainen tumma esine olisi siitä heti huomattu. Siksi päätti Skrzetuski kiertää rantaa pitkin toisella puolella olevalle suolle, joka siitä juoksevan joen kautta oli yhteydessä lammikon kanssa. Todennäköisesti sinne oli asetettu kasakka- tai tatarilaisvartioita, mutta sensijaan siellä kasvoi kokonainen kaislikkometsä, reunat leikattuina, kaisloja kun oli tarvittu majoiksi kasakoille. Kun kerran oli päässyt suolle asti, saattoi kaislikon läpi kahlata päivälläkin, siellä missä ei ollut liian syvältä vettä. Mutta tämäkin tie oli hirveä. Seisovan veden alla, joka rannalla tuskin ulottui nilkkaa ylemmäksi, oli ainakin kyynärän syvyinen lieju. Jokaiselta Skrzetuskin askeleelta ilmestyi veden pinnalle kuplia, joiden kulinan hiljaisuuden vallitessa selvästi saattoi kuulla. Sitäpaitsi hänen liikkeistään, kaikesta varovaisuudesta huolimatta, muodostui aaltorenkaita, jotka siirtyivät yhä kauemma, sille avonaiselle vedenpinnalle keskellä lampea, jossa kuun valo kimmelteli niitä vastaan. Sateisen sään vallitessa Skrzetuski olisi kulkenut suoraan lammikon poikki ja korkeintain puolen tunnin kuluessa saavuttanut suon, mutta nyt ei ollut taivaalla pilvenhattaraakaan. Kuun vihertävä valo vuosi tulvanaan lammikolle, hopeoiden miekkakasvien lehdet ja kaislojen töyhdöt ikäänkuin liikkumattomaksi metalliksi. Ei tuntunut tuulen hengähdystä, onneksi esti laukausten pauke kuulemasta vesikuplien kulinaa. Tämän huomatessaan rupesi Skrzetuski liikkumaan vain silloin, kun valleilta ammuttiin vilkkaammin. Mutta hiljainen, lämmin yö tuotti vielä yhden vaikeuden lisää: kaislikosta nousi parvittain hyttysiä ja, kierrellen ritarin pään ympärillä istuutui niitä hänen kasvoilleen ja silmilleen, ja ne purivat kipeästi, surisivat ja ynisivät hänen korviinsa alakuloisia iltavirsiään. Valitessaan tämän tien oli Skrzetuski kyllä tietänyt, että siinä oli vaikeuksia, mutta kaikkea ei hän ollut kuitenkaan voinut aavistaa. Hän ei ollut aavistanut kauhuja, jotka liittyivät tähän tiehen. Jokainen syvyys vedessä, tutuimmassakin, tietää yön aikaan jotakin salaperäistä ja peloittavaa ja panee väkisinkin kysymään: mitä onkaan tuolla pohjalla? Zbarazin lammikko oli suorastaan kaamea. Sen vesi tuntui paksummalta kuin tavallinen vesi ja siitä lähti ruumiin katku. Siellähän paraikaa mätäni sadottain kasakoita ja tatareja. Molemmin puolin rantaa oli tosin vedetty ylös ruumiita, mutta paljon niitä silti oli jäänyt kätköön kaislikon ja vesikasvien sekaan. Skrzetuskia ympäröi viileä vesi, mutta hiki valui silti hänen otsaltaan. Mitenkä hän pääseekään eteenpäin, jos tässä vielä jotkin niljaiset käsivarret yhtäkkiä tarttuvat häneen, tai sinertävät silmät alkavat tuijottaa häntä vastaan miekkakasvien alta? Pitkät kiemurtelevat varret kävivät kiinni hänen polviinsa ja hiukset hänen päässään nousivat pystyyn, sillä hänestä tuntui jo siltä kuin joku hukkuneista olisi tarrautunut häneen kiinni, estääkseen häntä menemästä eteenpäin. Jeesus Maaria, Jeesus Maaria! kuiskasi hän lakkaamatta, liikkuessaan eteenpäin. Silloin tällöin nosti hän ylös silmänsä ja, nähdessään kuun, tähdet ja tyynen taivaan, hän tunsi saavansa hiukan lohtua. Jumala valvoo, toisti hän itsekseen, puoliääneen, niin hiljaa, että vain hän yksin sen saattoi kuulla. Silloin tällöin katsahti hän rannalle ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut Jumalan maailmaa jostakin kadotuksen ja tuomion, lian, mustien syvänteiden, kalpeiden kuun säteiden, kummitusten, ruumiiden ja yön maailmasta. Ja hänet valtasi sellainen kaiho, että hän olisi halunnut silmänräpäyksessä lähteä pois täältä kaislikkojen pauloista.
Hän kulki koko ajan rantaa pitkin ja oli jo päässyt niin kauas puolalaisesta leiristä, että hän täällä huomasi muutaman kymmenen askeleen päässä rannasta tatarin ratsun selässä. Paikalla hän pysähtyi ja jäi katselemaan tatariin. Päättäen nuokkuvista liikkeistään hevosen kaulaa kohti, oli tatari nähtävästi nukkumistilassa.
Kummalliselta se näytti: tatari yhä huojutteli, ikäänkuin hän vaieten olisi kumarrellut Skrzetuskille. Tämä ei kuitenkaan hetkeksikään hellittänyt silmiään hänestä. Tuntui kauhealta, Skrzetuski hengitti sentään taasen helpommin, sillä tämän todellisen kauhun tieltä haihtuivat nyt kaikki kuvitellut ja sata kertaa pahemmat kauhut. Henkien maailma hävisi ja ritari kävi taasen kylmäveriseksi. Hänen päässään alkoivat nyt liikkua sellaiset kysymykset kuin: nukkuuko hän vai eikö hän nuku? Onko minun mentävä eteenpäin vai eikö?
Hän kulki kuin kulkikin eteenpäin, liikkuen vieläkin hiljaisemmin ja varovaisemmin kuin matkan alussa. Vain puoli matkaa oli enää jäljellä suolle ja joelle, kun alkoi käydä heikko tuulenhenki. Kaislat heilahtivat yhtäkkiä, saaden aikaan voimakkaan kahinan. Skrzetuski ilostui, sillä huolimatta kaikesta varovaisuudesta, jonka takia hänen väliin oli täytynyt uhrata kokonaisia minuutteja asetellakseen jalkojaan, hänen kuitenkin oli ollut pelättävä, että varomaton liike, kompastus tai kulahdus saattoivat ilmaista hänet. Nyt kuki hän rohkeammin, kaislikko kun pitkin pituuttaan äänekkäästi puheli. Kaikki hänen ympärillään jutteli, yksin vesikin rannalla piti, läikkyvien aaltojen vaikutuksesta, pientä pulinaa.
Tämä liike ei kuitenkaan herättänyt ainoastaan rantojen viidakkoja, vaan Skrzetuskin eteen ilmestyi myöskin tumma esine, joka alkoi liukua häntä kohden, ikäänkuin valmistautuen ryntäykseen. Skrzetuski oli jo vähällä huudahtaa, mutta kauhu ja inho pysäyttivät samassa äänen hänen rintaansa ja kauhea ahdistus kuristi häntä kurkusta.
Hänestä oli tuntunut siltä, että tuo vedessä uiskenteleva ruumis tahtoisi sulkea häneltä tien, mutta samassa tämä ajatus hälveni ja jäljelle jäi vain inhon tunne. Skrzetuski kulki edelleen. Kaislikko yhä jatkoi puheluaan, jopa entistä lujemmalla äänellä. Kaislojen heiluvien tupsupäitten lomitse huomasi Skrzetuski jo toisen ja kolmannenkin tatarilaisvartion. Hän pääsi onnellisesti niiden ohi ja sivuutti jo neljännenkin. "Nyt olen varmaan kiertänyt puolen lammikon mittaa", ajatteli hän ja kohottautui hiukkasen, saadakseen selville, millä kohdalla hän nyt on. Samassa tarttui jokin kiinni hänen jalkaansa. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi polviensa kohdalla ihmisen pään.
— Jo toinen, ajatteli hän.
Mutta tällä kerralla hän ei pelästynyt, sillä tämä ruumis makasi suu alaspäin ja oli kaikessa muodottomuudessaan täydellisesti liikkumaton ja eloton. Skrzetuski vain kiirehti askeleitaan, estääkseen pyörryttämistä. Kaislikko kävi nyt yhä tiheämmäksi ja tarjosi hänelle siten turvallisen piilopaikan, mutta vaikeutti samalla suuresti kulkua. Kului vielä puoli tuntia, kului tuntikin, mutta Skrzetuski yhä kulki ja väsyi väsymistään. Pohjakin näytti käyvän yhä liejuisemmaksi. Joskus ei vesi ulottunut nilkkaankaan, joskus taas hän vajosi vyötäröihin asti. Erittäin uuvuttavaa oli vetää jalat ylös liejusta. Hiki valui hänen otsaltaan ja kauhun pöyristykset kulkivat pitkin ruumista kiireestä kantapäihin asti.
— Mitä tämä on? ajatteli hän kauhistuneena. — Olenko minä joutunut mielenhäiriöön? Näyttää siltä kuin ei suota tulisikaan. Ehken ole tuntenutkaan paikkaa kaislikon keskellä ja kulkenut ohi.