— Mitä tietä lähdet?
— Sanoin ruhtinaalle, että menen lammikon ohi ja sitten jokea pitkin, kunnes pääsen kauas kasakkaleirin taakse. Ruhtinaskin sanoi, että se tie on paras.
— Ei siis enää mikään auta, virkkoi Wolodyjowski. — Jos nyt kerta kaikkiaan ihmisen kohtaloksi on määrätty kuolema, niin parempi kuolla kunnian kentällä kuin vuoteessa. Jumala sinua johtakoon, Jan. Jollemme näe toisiamme tässä maailmassa, niin ainakin toisessa ja minä säilytän sinut uskollisessa muistossa.
— Niinkuin minäkin sinut. Jumala palkitkoon sinua kaikesta hyvästä. Mutta kuule, Michal, jos sattuisin joutumaan surmatuksi, niin ehkeivät kasakat minua näyttelisikään niinkuin herra Longinusta, koska saivat siitä liian ankaran läksyn. Varmaan kuitenkin jollakin tavalla kerskailevat kuolemastani. Pyytäisin sentähden, että vanha Zacwilichowski lähtisi Chmielnickin luo hakemaan ruumistani, sillä en tahtoisi, että koirat laahaisivat minua pitkin heidän leiriänsä.
— Ole varma siitä, vastasi Wolodyjowski.
Herra Zagloba, joka aluksi hajamielisenä oli kuunnellut keskustelua, ymmärsi vihdoin, mistä oli kysymys. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa pidättämään tai kieltämään Skrzetuskia. Siksi hän vain synkästi lausui:
— Eilen tuo… tänään tämä… hyvä Jumala, hyvä Jumala!
— Olkaa te vain hyvässä turvassa.
— Herra Jan… alkoi Zagloba.
Hän ei saanut suustaan enempää, vaan painoi harmaan, uupuneen päänsä ritarin rintaa vastaan ja nojasi siihen, turvaa hakien, kuin avuton lapsi.