— Oi, se on mahdotonta! huudahti Wolodyjowski.
— No, näetkö, Michal. Kuinka voit siis vaatia minulta mitä et itse tekisi. Tapahtukoon Jumalan tahto.
— Salli minun sitten lähteä yhdessä kanssasi.
— Ruhtinas kieltää enkä minä. Ja sinä olet sotamies ja sinun täytyy totella.
Herra Michal vaikeni, sillä hän oli ennen kaikkea sotilas. Kiihkeästi väännellen viiksiään siinä kuutamossa hän lopuksi lausui:
— Yö on liian kirkas, älä lähde nyt.
— Mielelläni kyllä näkisin, että yö olisi pimeämpi, vastasi Skrzetuski, — mutta vitkasteleminen käy mahdottomaksi. Nyt on, kuten näet, tullut pitkäaikainen pouta ja meiltä ovat ruuti ja muona lopussa. Sotamiehet kaivelevat jo linnanpihassa esiin juuria maasta ja muutamilla on jo kelvottoman ruoan takia ikenet ajettuneina. Minä lähden nyt heti, olenhan jo sanonut ruhtinaalle hyvästi.
— Näen kyllä, että olet suunniltasi. Skrzetuski hymähti surullisesti.
— Jumalan haltuun, Michal. Huonoahan täällä on, mutta se ei ole syynä siihen, että haen vapaaehtoista kuolemaa. Se olisi synti se. Eikä minun tarkoitukseni suinkaan ole syöstä surman suuhun, vaan päinvastoin päästä elävänä kuninkaan luo ja pelastaa leirimme.
Wolodyjowskin valtasi yhtäkkiä suuri halu kertoa Skrzetuskille kaikki mitä hän tiesi ruhtinattaresta. Hän oli jo avaamaisillaan suunsa, mutta ajatteli samassa itsekseen: niistä uutisista menee hänen päänsä sekaisin ja sitä helpommin hänet otetaan kiinni. Hän puraisi siis kieleensä ja vaikeni. Mutta kysyi kuitenkin samassa: