Jokainen silmänräpäys tuntui hänestä tunnin pituiselta. Vihdoin kuului askelten töminää lautoja vastaan: tatarilaiset asettuivat neljänteen tai viidenteen veneeseen hänen takanaan, työnsivät sen rannasta ja alkoivat liukua lammikkoa kohden. Mutta tämä liike aikaansai sen, että kasakkavartian silmät kääntyivät veneitä kohden. Puoleen tuntiin ei Skrzetuski nyt voinut hievahtaa. Vasta kun vartio oli muutettu, alkoi hän taas liikkua eteenpäin.
Tällä tavalla pääsi hän venerivin loppuun asti. Viimeisen jälkeen alkoivat uudelleen kaislat ja ruo'ot. Saavuttuaan niiden kohdalle Skrzetuski hengästyneenä ja hiestyneenä vaipui polvilleen ja kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa.
Nyt liikkui hän hiukan rohkeammin, käyttäen hyväkseen jokaista tuulenhenkäystä, joka pani kaislikon humisemaan. Vähänpäästä katseli hän ympärilleen. Vartioiden nuotiot alkoivat jo loitota, hämärtyä ja hiipua. Kaislikkojuova kävi yhä mustemmaksi ja tuuheammaksi, sillä rannat olivat täällä soisemmat. Vartiostot eivät enää voineet olla yhtä likellä toisiaan, leirin hälinä heikkeni. Jokin yliluonnollinen voima vahvisti ritarin jäseniä. Kaislikkojen ja ruohikkojen läpi hän rämpi, painui lätäkköihin, luisui ja nousi jälleen. Hän ei vielä uskaltanut lähteä rannalle, mutta hän tunsi melkein jo olevansa pelastettu. Kuinka kauan hän näin oli kulkenut ja kahlannut siitä ei hän ollut oikein selvillä, mutta kun hän jälleen katseli ympärilleen, niin näyttivät vartiotulet ikäänkuin kiiltäviltä pilkuilta vain ja muutaman sadan askeleen jälkeen ne täydelleen hävisivät. Kuu nousi. Yltympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Yhtäkkiä alkoi kuulua huminaa, joka oli äänekkäämpää ja vakavampaa kuin kaislikon. Skrzetuski oli ilosta huudahtamaisillaan: joen molemmin puolin kohosi metsä.
Silloin kääntyi hän rantaa kohden ja astui ulos kaislikosta. Heti kaislikon takana alkoi havumetsä. Hänen sieraimiinsa tuli selvä pihkan haju. Jossakin välkkyivät pimeästä sananjalat kuin hopeana. Skrzetuski vaipui uudestaan polvilleen, suuteli maata ja rukoili.
Hän oli pelastettu.
Sitten astui hän metsän pimeyteen, kysyen itseltään, minne hänen nyt on suunnattava kulkunsa, minne metsät hänet johtavat, missä on kuningas ja sotajoukko.
Matka ei mitenkään ollut lopussa, se ei vieläkään ollut helppo eikä vaaraton, mutta kun hän ajatteli, että hän oli päässyt ulos Zbarazista, hiipinyt vartioiden, soiden, vihollisleirien ja melkein puoli miljoonaa suuren vihollisjoukon läpi, niin hänestä tuntui, että kaikki vaarat sittenkin olivat ohitse ja että tämä metsä on selvä valtatie, joka johtaa hänet suoraan kuninkaallisen majesteetin luo.
Ja tuo nälkiintynyt, viluinen, märkä, oman verensä, punaisen rantamullan ja mustan loan tahraama raukka käveli eteenpäin ilo sydämessä ja toivoen pian saavansa toisissa oloissa ja voimakkaampana palata Zbaraziin.
— Ette enää jää nälkään ja epätoivoon, mietti hän muistellessaan tovereitaan Zbarazissa, — sillä minä tuon kuninkaan teidän luoksenne.
Ja hänen ritarillinen sydämensä iloitsi siitä, että pelastuksen hetki pian koittaisi ruhtinaalle, ylipäälliköille, sotajoukoille, Wolodyjowskille, Zagloballe ja kaikille Zbarazin saarretuille sankareille.