Metsän syvyydet avautuivat hänen eteensä, varjoillaan suojaten häntä.
SEITSEMÄS LUKU.
Toporowin linnan salissa istui eräänä iltana kolme ylimystä, pitäen salaista keskustelua suljettujen ovien takana. Muutamia kynttilöitä paloi lepattaen pöydällä, joka oli täynnä ympäristöä esittäviä karttoja. Karttaläjän joukossa nähtiin korkea mustasulkainen hattu, kaukoputki, miekka, jonka kahva oli helmillä koristettu, sekä miekan päälle heitettynä pitsipäärmeinen nenäliina ja pari hirvennahkaista hansikasta. Tuolissa, jonka käsinojat olivat hyvin korkeat, istui pöydän takana noin neljäkymmenvuotias, pienikokoinen ja hento, mutta lujarakenteinen mies. Hänen kasvonsa olivat harmaat, kellertävät ja väsyneet, hänen silmänsä olivat mustat ja päätä peitti musta ruotsalainen peruukki, jonka pitkät kiharat ulottuivat hartioille. Harvat mustat viikset, joiden kärjet olivat taivutetut ylöspäin, kaarsivat ylähuulta, alahuuli taas, samoinkuin leuka, pistivät tuntuvasti eteenpäin, antaen hänen kasvoilleen jotakin jalopeuran rohkeudesta ja uhmasta. Nuo kasvot eivät olleet kauniit, mutta poikkesivat tykkänään tavallisuudesta ja todellisuudesta. Jokin nautinnonhalun ja aistillisuuden piirre yhtyi niissä omituisella tavalla uneliaaseen turtumukseen ja kylmyyteen. Silmät olivat ikäänkuin sammuneet, mutta helposti saattoi huomata, että ne viehättymyksen, ilon tai suuttumuksen hetkenä kykenivät singauttelemaan salamoja, joita eivät kaikki katseet voineet kestää, ja samalla kuvastui niissä hyväntahtoisuus ja lempeys.
Musta puku, johon kuului atlaskauhtana ja pitsiröyhelö sekä sen alta esiin pistävät kultaiset vitjat, lisäsi osaltaan tämän omituisen ulkonäön hienostusta. Huolimatta kasvoilla ja koko olennossa ilmenevästä surumielisyydestä, vaikutti tämä ulkomuoto majesteetillisesti. Siinä olikin itse kuningas Jan Kasimir Vaasa, joka noin vuosi sitten oli tullut veljensä Wladyslawin seuraajaksi.
Vähän matkan päässä hänen takanansa istui puoleksi varjossa Lomzan starosta Hieronym Radziejowski, lyhyt, karkeatekoinen, punakka mies, jolla oli hovimiehen paksut ja hävyttömät kasvot. Vastapäätä pöydän takana katseli kolmaskin herra kyynärpäittensä nojassa ympäristöä esittäviä karttoja, tuontuostakin luoden katseen kuninkaaseen.
Hänen kasvoissansa ilmeni vähemmän majesteettisuutta, mutta miltei vielä enemmän virallista arvokkuutta kuin kuninkaan kasvoilla. Ne olivat valtiomiehen huolten ja mietiskelyn uurtamat, kylmät ja järkevät kasvot, joissa ankaruus ei häirinnyt niiden tavatonta kauneutta. Hänellä oli siniset, läpitunkevat silmät ja hänen ihonsa oli iästä huolimatta vielä hieno. Komea puolalainen puku ja ruotsalaiseen tapaan ajettu leukaparta, korkea hiustukkula otsan yläpuolella lisäsivät hänen säännöllisten, ikäänkuin kiveen veistettyjen kasvojensa arvokkuutta.
Tämä mies oli Jerzy Ossolinski, kruunun kansleri, roomalaisen valtakunnan ruhtinas, kaunopuhuja ja kaikkien Europan hovien ihailema diplomaatti, Jeremi Wisniowieckin kuuluisa vastustaja.
Hänen tavaton kykynsä oli jo aikaiseen kiinnittänyt puoleensa edellisten hallitusten huomion ja oman voimansa nojalla oli hän jo varhain kohonnut korkeimpiin virkoihin, joissa hän nyt johti koko valtiolaivan peräsintä, saman laivan, joka tällä hetkellä oli aivan likellä hajoamistaan.
Kansleri olikin kuin luotu tällaisen laivan perämieheksi. Hän oli uuttera, kestävä, viisas, kaukonäköinen mies, joka teki laskunsa monta vuotta eteenpäin. Kykyjensä nojalla olisi hän varmalla ja vakavalla kädellään saattanut johtaa jokaisen muun valtakunnan, paitsi Puolan, turvalliseen satamaan. Jokaiselle muulle valtakunnalle hän olisi voinut turvata pitkäaikaisen voiman ja sisällisen mahdin. Olisipa vain ollut kysymyksessä esimerkiksi sellaisen hallitsijan kuin Ranskan tai Espanjan kuninkaan itsevaltiaan ministerin toimi! Mutta kasvatettuna ulkomailla ja tottuneena vieraisiin esikuviin, hän kaikesta myötäsyntyneestä joustavuudestaan huolimatta ei voinut tottua Puolan voimattomaan hallitukseen eikä oppia ottamaan lukuun sen tahtoa, vaikka kaikki hänen suunnitelmansa, aikomuksensa ja ponnistuksensa aina särkyivät sirpaleiksi juuri tätä kalliota, Puolan valtakuntaa vastaan ja vaikka hän siitä syystä jo hengessä näki sen vastaisen perikadon ja itse myöhemmin oli kuoleva epätoivo sydämessä.
Hän oli nerokas teoreetikko, mutta ei osannut olla nerokas käytännön mies ja joutui sentähden ulospääsyttömään umpikujaan. Kerran eläydyttyään johonkin ajatukseen, joka hänen mielestään oli tulevaisuudessa kantava hedelmiä, hän fanaatikon itsepintaisuudella kulki sitä kohden, välittämättä siitä, että tuo ajatus, vaikka teoriassa kuinkakin onnellinen, kuitenkin olevissa olosuhteissa ja käytännössä saattoi tuottaa hirveätä tuhoa.